Synnyinmaa kun taakse jäi

Kolme viikkoa sitten Finnairin lento AY1432 nousi Tegelin kentältä ja toi minut ja vauvan Suomeen. Kun minä putsasin pikkuruista kakkapyllyä yläilmoissa, Don ja Hoo köllöttelivät laivalla pallomeressä ja söivät buffetissa mahansa killilleen.

Kolme viikkoa on siis kulunut Berliininmunkkivuoden päättymisestä. Viimeiset päivät olivat sekavia ja hektisiä. Minä hoidin vauvaa ja Don pakkasi autoa, yritimme myydä (ja möimmekin) ylimääräisiä tavaroita ja tuskailimme sitä, mikä kaikki mahtuu kyytiin. Hoolla oli viimeinen päivä Kitassa ja kiersimme siellä sanomassa heipat. Päiväkodin johtaja pyysi Hoota kirjoittamaan ja kertomaan kuulumisista. Suomessa kaikki oli valmiina: asunnon vuokrasopimus tehty ja päiväkotipaikka odottamassa.

Viimeinen päivä oli kaikkein sekavin. Hoo pyöri jaloissa, vauva yritettiin saada nukkumaan mahdollisimman pitkään ja Don tunki tavaroita autoon. Minä siivosin paikkoja hikisenä ja ehdin suihkuun puoli tuntia ennen kuin asunnon tarkastaja saapui. Lopulta kaksi vuokranantajan edustajaa saapui syynäämään paikkoja. Tunti siinä ainakin vierähti kun saksalaisella tarkkuudella käytiin jalkalistat ja seinien maalipinnat läpi. Lopulta kaikki oli ohi. Luovutimme avaimet ja vauva kannettiin autoon. Minä ja Hoo kävelimme viimeistä kertaa lähikaupalle ostamaan vaippapaketin, joka oli käytännössä ainoa tuliainen, jonka ostimme. Vielä siinä vaiheessa en tiennyt, että joululahjasampanjani tulee jäätymään ja poksahtamaan ennen kuin olemme uudessa kodissa.

Viimeisen kerran ajoimme Hoon kanssa bussilla Schöneweiden ostarin luo ja kävelimme Edekaan hampurilaisille. Don odotti siellä jo vauvan kanssa. Kun olimme syöneet, tilasin taksin ja ajoin vauvan kanssa Kurfürstendammille hotelliin odottamaan aamuista lentoa. Hotellihuoneessa kaikki tuntui vieraalta. Tuntui kuin olisimme olleet jossain ihan vieraassa kaupungissa yöpöyksin. Sieltä oli pakko päästä ulos. Vauvan syötyä pakkasin hänet kantoreppuun ja lähdimme kävelylle. Tuttu ja turvallinen kotikaupunki löytyi jälleen ja hetkellinen ahdistus kaikkosi. Löysin itseni Savignyplatzin aseman luota ja tajusin, että hotelli, jossa olimme Donin kanssa häämatkalla, on jossain ihan lähellä. Sitä en enää lähtenyt etsimään, mutta etsin vielä yhden lankakaupan, jonka olin joskus kännykkään merkannut ylös. Vyyhti törkeän hintaista lohtulankaa lievensi hiukan edessä olevan eron tuskaa.

Aamulla oli pakkasta. Seitsemän maissa menin reppuvauvan kanssa aamupalalle ja katselin ikkunasta aamuauringossa kellivää Kurfürstendammia. Se oli kaukana niistä huudeista, joilla päivittäin liikuin, mutta silti se tuntui omalta.

Kiitos erään ystäväni, matkustimme vauvan kanssa lentokoneen bisnesluokassa. Se oli kaikella tapaa kivaa, etenkin siinä vaiheessa kun piti pestä se kakkapylly siellä yläilmoissa... Muutoin vauva oli mainio matkakumppani. Eikä säikähtänyt siinäkään vaiheessa, kun sai ensikosketuksen kotimaansa arktiseen ilmastoon. Mutta synnyinmaataan se selvästi kaipaa. Ainakin se kovasti tuijottelee uuden kodin makuuhuoneessa olevaa Berliini-aiheista verhoa.

Viimeisiä murusia

Tammikuu näköjään jo meni. Se kului enimmäkseen kotona kykkiessä ja vauvaan tutustuessa. Loppukuusta sektiohaavani alkoi olla jo siinä kunnossa, että liikkuminen onnistui melko kivuttomasti. Yhtenä viikonloppuna onnistuimmekin tekemään ensimmäisen ravintolakäynnin vauvan kanssa ja sehän sujui yllättävän tuskattomasti. Taiturimaisesti olen myös kahtena päivänä hakenut vauvan kanssa Hoon päiväkodista, mikä sekin tuntuu aikamoiselta saavutukselta. Neljästi olen imettänyt vauvaa julkisella paikalla ja kerran jo kantoreppuillut paikalliseen tapaan. Nämä kaikki aion luonnollisesti kirjata ansioluettelooni.

Nyt onkin jo helmikuu.
Se tarkoittaa sitä, että aika käy vähiin.
Berliininmunkki on kohta viimeistä murusta myöten syöty.

Huomaan jo pyöritteleväni jäähyväiskappaleita mielessäni ja sanoittavani niitä uudelleen.
Suurlähettiläät on tähän liian arkinen, mutta muitakin on.

"Don't cry for me Schöneweide, the truth is I never left you..." ja "Bye bye Prenzlauer Berg, I'm gonna miss you, where ever I go, I'm gonna come back to walk these streets again..."

Muuttosuunnitelma on (luonnollisesti...) vielä ihan levällään, mutta nyt Don on lomalla joten ehkä se tästä alkaa hahmottua. Facebook muistuttaa minua vuodentakaisesta. Silloinkin kaikki oli levällään, sillä koko helmikuuhan vierähti hotellissa asuessa ja vasta maaliskuun alussa saimme tämän asunnon. Oi niitä aikoja, tavallaan kaipaan sinne ja tavallaan en.

Muuttaminen (joka on ihan syvältä enkä aio tehdä sitä tämän jälkeen enää ikinä koskaan [ennen seuraavaa kertaa...]) ahdistaa tietysti, sillä jostainhan sitä tavaraa on taas päässyt kertymään. Logistiikkakin ahdistaa, mutta selvittiinhän me tännekin päin. Helpompaa kotimaahan on mennä kuin suureen tuntemattomaan, joskaan ei yhtään niin jännittävää.

Ennen lähtöä on vielä muutama asia tehtävä.
Hoo on luvattu viedä vielä kerran eläintarhaan.
Minä olen alkanut haaveilla luonnontieteellisestä museosta.
Ja KaDeWen tavaratalo, jos sinne vielä yhden kerran pääsisi.
Tv-tornissakaan emme ole käyneet...

Otan mukaan mitä tarvitsen

Maanantaina noin puoli kaksitoista painoin oululaisen asuntomme ulko-oven kiinni. Tunne oli hämmentävä. Olimme vuorokauden verran myöhässä aikataulusta, lähtemään piti päästä jo sunnuntaina, mutta tavaramäärä ja pakkaamisen hitaus oli niin ääretön, ettei se onnistunut millään. Lopulta, epätoivoisella raivolla, saimme kaikki tavarat ulos asunnosta. Osan lahjoituksina, jotakin roskiin ja suurimman osan pakettiauto-peräkärry-yhdistelmäämme.

Myönnän kernaasti, että olen odottanut todella pitkään muuttoa pois siitä asunnosta. Sen ei alunperinkään pitänyt olla muuta kuin väliaikainen kotikolo, mutta väliaikaisuus ehti venähtää hiukan vaille kahdeksi vuodeksi. En koko aikana keksinyt oikein yhtäkään hyvää puolta asunnosta. Siitä huolimatta poislähtö tuntui ihmeen vaisulta. Ei tullut voittajafiilistä, mutta ehkä se johtui siitä, että pakkausurakka oli niin uuvuttava.

Oman osansa toi varmasti myös se, että nyt ei ollut tiedossa sitä uutta asuntoa. Yleensähän sellainen on tiedossa ja ajatukset siirtyvät uutta kohti. Lisäksi aiemmat isot muuttomme ovat tapahtuneet paljon pitemmällä aikavälillä. Edellisellä kerralla tavaroita siirreltiin asunnosta toiseen kuukausi, sitä edellisellä kerralla miltei vuosi(!). Lisäksi tällä kertaa runttasimme muuton läpi ihan kahdestaan Donin kanssa. Tai no, kolmestaan, olihan Hookin siellä. Ja voin sanoa, että ei ole mitään herkkua yrittää pakata tavaroita, kun kolmevuotias mieluummin tyhjentäisi laatikoita, kiukkuaa kun hänen tuntemansa elämä pirstaloituu ympärillä ja välillä menee kirkumaan, karjumaan ja juoksemaan ympyrää tyhjään (kaikuvaan) huoneeseen, koska hän on DINOSAURUS!

Kahdentoista aikaan maanantaina istuimme Tupoksen aabeeceellä lounaalla ja kaikki tuntui hyvin epätodelliselta. Me olimme onnistuneet. Mutta ei sitä silloin vielä käsittänyt, että se on nyt ihan oikeasti taakse jäänyttä elämää. Matkalla Jyväskylään, jossa yövyimme yhden yön anoppilassa, pohdin aina välillä ettei nyt vaan unohtunut kotiin jotain tarpeellista. Sitten muistin, että kaikki on mukana. Aivan kaikki.

Kakkosrastilla Imatralla tyhjensimme peräkärrillisen tavaraa lapsuudenkotini uumeniin ja söimme vähän kakkua isän nimipäivän kunniaksi. Nyt istun saunapuhtaana espoolaisen huoneistohotellin vetoisessa aulassa ja yritän saada runtattua kasaan viimeiset työhommat ennen siirtymistä internetin ulottumattomiin joksikin aikaa.

Paska kaupunki 2010-2017

Paljon se antoi ja jotakin se otti.
Sydäntä ei vienyt mutta jotenkin siihen tottui.
Ja sitten pitääkin jo mennä.

Nähellään syssymmällä, Oulu!
Jos sittenkään.

Viimeinen kerhopäivä

Hoo oli tänään viimeistä päivää kerhossa, jossa on viimeiset puolitoista vuotta (eli puolet elämästään!!!) ollut kolmena päivänä viikossa. Siellä oli kuulema keskusteltu siitä, minne Hoo nyt muuttaa. Uuteen kotiin, tietenkin. Ja se on pinkki. Mutta missä se uusi koti on? No, uudessa kodissa... Sen tarkemmin ei Hoo osannut määritellä, mutta närkästys oli kuulema ollut kova, kun oli kysytty, että kuorma-autollako me muutamme. No ei tietenkään, vaan pakettiautolla.

Rakkain kerhoystävä oli piirtänyt muistoksi kuvan itsestään ja Hoosta. Se on niin liikuttava ja hieno, että pääsee varmasti seinälle uudessa kodissa. Vaikka Hoo ei kerhopäivän viimeisyyttä niin vielä tajunnutkaan, alkoi häntäkin eron hetkellä harmittaa. Ystävää puolestaan suretti niin paljon, että hän ei suostunut edes halaamaan. Toisen kaverin kanssa Hoo ei ensin tahtonut halata, mutta kun lopulta tahtoi, oli halaus niin ponteva, että molemmat kellahtivat nurin. Hoo kopsautti päänsä lumeen ja siitä alkoi parku. Kaikenkaikkiaan ero oli siis parkuisa ja sekava, mutta niinhän ne yleensä tuppaavat olemaan.

Kerhon tätejä lahjoin villasukilla, he ovat ne ansainneet jaksettuaan ravata marakattimme perässä. Berliiniläiseen päivähoitoon en ole vielä perehtynyt, mutta joku temmellyskenttä Hoolle olisi hyvä löytää. Yhtä kivojen vetäjien löytäminen voi tosin olla kiven takana.

Tuntemuksia

"Joko sua jännittää?"
"Miltä nyt tuntuu?"
"Ootko jo innoissasi?"

Viimeiset pari viikkoa on saanut näihin kysymyksiin vastailla tasaisen toistuvaan tahtiin. Aina vastaaminen on ollut yhtä hankalaa, sillä en minä tiedä. Miltä se nyt tuntuu, kun pistää koko elämänsä pakettiin (tai pakettiauton konttiin) ja muuttaa vailla turvaverkkoa maahan, jonka kieltä ei juuri osaa...

Luulisin, että nämä tämmöiset prosessit menevät aina tietyllä kaavalla. Ainakin minulla.

Ensimmäisessä vaiheessa tunteet ovat suurimpia. On huikeaa innostusta uudesta mahdollisuudesta ja musertavaa epätoivoa siitä, ettei se ehkä toteudukaan. Tämä vaihe jää suurimmalta osalta näkemättä, koska siinä vaiheessa nämä elämää mullistavat asiat eivät yleensä ole vielä julkisia. Tässä vaiheessa asiasta haluaisi tietysti puhua kaikkein eniten.

Toisessa vaiheessa realiteetit alkavat paljastua. Todellisuus pyrkii esiin ja läpsimään poskille. Entä jos rahat eivät riitä? Mitä jos siellä on ihan kauheaa? Kun en osaa kieltäkään. Mitä jos lapsi ei sopeudu? Tai sukulaiset ja ystävät hylkäävät eikä kukaan tule ikinä käymään? Mistä löytää asunnon? Entä jos se on ihan kauhea? Ja siellä on se byrokratiakin... Mitä jos jäämmekin sinne loppuiäksi? Tuntuuko vuoden jälkeen mikään paikka enää kodilta? Millaista on palata Suomeen? Oppiiko lapsi kielen? Miten lapsen kielitaidon saa pysymään yllä Suomessa? Ja niin edelleen ja niin edelleen. Loputon järkevien ja järjettömien kysymysten tulva, joista onneksi moneen löytyy vastaus kun vaan jaksaa googlata. Tässä vaiheessa tulee myös se luovuttamisen helppous. Että jospa vaan annetaan olla. Onhan se hirveän vaikeaa ja taloudellisesti epävarmaa ja kotona on sitten kuitenkin ihan kivaa.

Kolmas vaihe taitaa olla se, kun asiasta tulee julkinen. Silloin alkaa tuntua, että sitä ei voi enää pysäyttää. Junan kyytiin on noustu eikä siinä nyt oikein voi ruveta hätäjarruakaan enää vetämään. Tässä vaiheessa alkaa tippua muilta niitä kysymyksiä, jotka ovat alkuun hyvin konkreettisia. Se on ihan hyvä, koska silloin joutuu itsekin miettimään vielä niitä asioita ja hoksaa jotain ihan uusiakin juttuja.

Nyt taidamme olla neljännessä vaiheessa. Siinä, kun kaikki tietävät mitä tulee tapahtumaan ja monet asiat alkavat olla selviä. (Ja tosi monet eivät vielä yhtään sinne päinkään.) Tämä on kai se varsinainen miltäs nyt tuntuu -vaihe, joka ei itse asiassa tunnu enää juuri miltään. Päätös on tehty. Pyörät pyörivät. Ei tässä kohtaa ole aikaa miettiä miltä minusta nyt tuntuu muuttaa Saksaan. Minä muutan Saksaan ja katson sitten siellä, miltä se tuntuu. Jännittääkö se? No ei suuremmin, enemmän olen jännittänyt vaikkapa esitelmien pitoa koulussa tai hammaslääkäriin menoa. Olenko innostunut? En erityisemmin, se suurin innostusvaihe oli jo viime keväänä.

Ja toki nämä vaiheet kerrostuvat ja limittyvät ja aaltoilevat ja lainehtivat päivästä ja hetkestä toiseen. Yhtä kaaostahan tämä juuri nyt on, pään sisällä sekä muuttolaatikoiden keskellä.

Jouluhämmennys

Myimme eilen vierasvuodesohvan pois, rymsteerasimme olohuonetta ja pystytimme joulukuusen. Seikkailu se oli sekin, sillä minä olisin halunnut kuuseen pelkkiä palloja, Don pelkkiä nauhoja ja Hoo kaiken mahdollisen, minkä vain jotenkin voi kuuseen ripustaa. Lopputulos olikin sitten sen näköinen eikä pienin kuusenkoristaja ollut aamulla enää yhtään tyytyväinen lopputulokseen.
"Pitäisi laittaa lisää koristeita!" oli hänen mielipiteensä.

Jouluhan on yleisesti ottaen tuskastuttavaa aikaa enkä tiedä, vähentääkö lähestyvä muutto sitä yhtään. Hämmentävämmältä joulun tulo ainakin tuntuu. Lahjojen saaminen ahdistaa jo etukäteen, sillä tavarasta olisi tarkoitus pikemminkin päästä eroon. Samasta syystä kaupassa käynti tuntuu kummalliselta. Paikat pursuavat ostohysteriaa, mutta itse ei voi eikä tahdo ostaa mitään. Jokaisen tavaran kohdalla päässä kaikuu "onko tämä sellainen, minkä ottaisin Saksaan mukaan". Hyvin usein vastaus on ei. Aika harvan tavaran kohdalla ajattelen edes niin, että jos jäisimme tänne, niin voisihan sen silloin ostaa.

Eilen huomasin, että muutto alkaa vaikuttaa jo ruoan ostamiseen. Ostin vain pienen paketin levitettä, ettei menisi niin paljon roskiin. Olikohan tämä viimeinen käsisaippua, jonka täällä ostan? Viimeinen vessapaperipaketti? Ja kotona: pakastin on syötävä tyhjäksi! Kaapeissa on kauheasti kaikkea, mitä niistä voisi tehdä!?

Sikäli tietysti hassua, onhan lähtöä tehty jo yli puoli vuotta.
Meidät tuntien, kaiken kanssa tulee kuitenkin vielä kiire.

Ja sitten on vielä se joulu, joka halvaannuttaa normaalin elämän.

Kaukokaipuu ja mihin se johtaa

Häämatkalla Berliinissä toukokuussa 2012.

Lapsesta lähtien olen halunnut maailmalle. Paikalla ei oikeastaan ole ollut väliä, kunhan jonnekin vain. Kauemmas, pidemmälle, jonkin uuden äärelle. Edes vähän pidemmälle kuin ruotsinlaivalle. Pääsihän äitikin maailmanympärimatkalle jo vuonna 1960, 22-vuotiaana.

Kun opiskelin ensimmäistä amk-tutkintoani, toiset lähtivät vaihtoon mutta minä olin nuori ja hölmö ja luulin olevani rakastunut, enkä vaatinut samaa mahdollisuutta itselleni. Tai ehkä luulin haluavani jotain ihan muuta. Kymmenen vuotta sitten, 27-vuotiaana minulla oli melkein se kaikki; kiva työ, kihlaus, vastaostettu omakotitalo. Ja puoliso, jonka mielestä se talo sitoi meidät ikuisesti paikoilleen. Muistan kesäisen keskustelun ja sen, kuinka puolison vakaumus siitä, että tästä emme voi enää hievahtaa, tuntui puristavana tunteena sisuksissani.

Sitten maailma kääntyi ympäri. Kaikki vaihtui uuteen, työ, puoliso, kotikaupunki. Opiskelin toisen amk-tutkinnon ja hommasin maisterin paperit. Vaihto-oppilasvuosi ei jotenkin vain mahtunut niihin tutkintoihin. Tuli lapsi ja oma toiminimi. Kaikkea sellaista, minkä luulisi sitovan juuret tiukasti maahan.

Viime keväänä joku lausui ajatuksen ensimmäistä kertaa ääneen.
Mies ei vastustanut.
Minä en vastustanut.
Lapsi kyllä sopeutuu.

Siksi me lähdemme. Kouluikään on vielä aikaa. Ja tuleeko näitä mahdollisuuksia enää toiste? Mikä rikkaus se onkaan, jos kolmevuotiaana oppii vieraan kielen!

Eihän se ole sellaista, miksi maailmanmatkailun kymmenvuotiaana kuvittelin. Ei laivan kannella seisomista ja merituulta kasvoilla. Vapaudentunnetta ja riemua tuntemattomasta. Nukkumista savannilla tähtitaivaan alla. Mutta jos siihen saa mukaan edes hippusen niistä, ei tuleva vuosi mene hukkaan.

Vuosi, jonka olemme Berliinissä.