Minä olen miettinyt sinua paljon

Kun päivät ovat täyttyneet arjesta, Hoon viemisestä päiväkotiin ja hakemisesta sieltä, vauvan ruokkimisesta, kiinteiden aloittamisesta, viihdyttämisestä ja kasvun ihmettelystä, on vain hetkittäin ollut aikaa muistella viime vuotta.

Siitä huolimatta se on ollut takaraivossa jatkuvasti, varjokuvana silmien takana. Läikehtinyt esiin silloin kun vähiten sitä odottaa.


Jo lähtiessä tiesin, että paluu ei ole helppo. Miltä voi Oulu tuntua Berliinin jälkeen, miltä mikään voi tuntua?

Joinain päivinä viime vuosi tuntuu unelta. Oliko sitä koskaan kun se meni niin äkkiä? Joinain päivinä paikantaju sekoittuu. Olen nähnyt kaupungilla vastapäisessä talossa asuvan kaljupään, sen jolla on Mersun paku ja vähäpukeinen naisystävä, sekä DHL:n lähetin, joka tervehtii minua aina vastaantullessa. Paitsi että en ole. Ne ovat olleet toisia ihmisiä, vieraita varjokuvia, jotka muistuttavat alkuperäisestä. Joskus ajattelen, että Modulorista voisi käydä ostamassa taidetarvikkeita, sinnehän on matkaa vain... niin.

On myös päiviä, kun en enää muista. Kadunnimiä, juna-asemia, bussilinjoja. Koko viime vuotta. Elämä tuntuu aina olleen täällä, mutta sitten kuvassa on joku vääristymä. Jotain mikä nykäisee filmin pois paikoiltaan nanosekunniksi.

Ja mikä vaikeinta.
Oulu.
Pienuus.
Se, kun kaupunki loppuu kahden korttelin päähän ja alkaa ei-mikään.

Berliinissä parasta oli se, että se jatkui ja jatkui ja jatkui. Sinne saattoi upota. Kadota ja hävitä ja tuntea itsensä yksinäiseksi, kuten miljoonakaupungissa voi. Se oli hyvää yksinäisyyttä. Semmoista joka antoi tilaa. Kukaan ei tuntenut minua, joten kukaan ei odottanut mitään. Berliini oli rajaton vapaus. Ääretön liike jonka mukana voi kellua loputtomiin. En olisi sitä etukäteen arvannut, mutta minä viihdyin Berliinin suuruudessa. Siinä, että tiesin etten jaksaisi kävellä sen laidan yli. Tunteessa, että kerrankin olen itse hyvinhyvin pieni. Se tuntui niin turvalliselta ja lohdulliselta.

Mutta täällä. Kun keskusta loppuu, se loppuu. Alkavat talot, jotka litistyvät reunaa kohti ja lopulta lakkaavat olemasta. Maatuvat Pohjois-Pohjanmaan multaan ja luisuvat Pohjanlahteen. Keskusta myös tuntuu kutistuneen vuodessa. Nyt se on yksi iso kauppakeskus, jonka reunamille jää tyhjiä kiinteistöjä ja purkukuntoisia taloja.

Identiteettiä olen miettinyt myös. Sen olen tiennyt aina, ja nyt vielä vahvemmin, että oululaista minusta ei ikinä tule. Asun Oulussa mutta en ole oululainen. Enkä halua olla. Olen syntynyt Imatralla ja sieltä kotoisin, mutta imatralainen en enää ole. Hetken olin Berliner, mutta saksalaista minusta ei olisi koskaan tullut. Ehkä riittää, että olen suomalainen. Vaikka näinä aikoina itseään on siitäkin joskus vaikea tunnistaa.

Joinain hetkinä tulevaisuus tuntuu ontolta. Tuntuu ettei ole mitään mitä odottaa. Sitten ilmaantuu kaikkea pientä; kutsu synttäreille, ajatus uudesta harrastuksesta, joku idea johon tarttua. Miehelle lausuttu ilmoitus siitä, että kun vuoden päästä täytän neljäkymmentä, saa minulle antaa lahjaksi kangasta tai matkan Berliiniin. Ilman pikkuväkeä.

Tämän blogin suhteen olen vielä epävarma.
Tällä nimellä jatkaminen tuntuu epäloogiselta, mutta muutakaan en ole vielä keksinyt. Katsotaan ja odotellaan, ehkä se idea sieltä vielä tulee.

"Tää on silti helvetin hieno matka"

Viime joulukuussa kirjoitin kaukokaipuusta.
Siitä, miten jo kymmenvuotiaana kaipasin lähtemistä ja menemistä ja liikettä.

Nyt olemme olleet yhdenlaisessa liikkeessä yhdeksän kuukautta.
Miltä se on tuntunut?

Se on tuntunut hyvältä.
Don varoitteli etukäteen, että kyllä se arki tuntuu arjelta Berliinissäkin.
Totta kai tuntuu, mutta se on silti arkea Berliinissä.

Perunat ovat oudon makeita, voi enimmäkseen suolatonta eikä currywurst oikeasti ole kovin hyvää. Kieltä haparoivasti puhuvana on vaikea kommunikoida ihmisten kanssa. Byrokratia on outoa. Monet asiat vaikeita ja siksi uuvuttavia. Jokaisen nurkan takana on syöpäkääryleen käryttelijä.

Mutta.

Se ihana mutta.

Tämä on ollut ensimmäinen asuinkaupunkini, josta en ole kaivannut pois.
Se lapsesta asti vaivannut liikkumisen pakko on pysähtynyt.
Olen ollut yksin mutta en yksinäinen.
Toki vieraita on käynyt paljon, mutta muina aikoina en ole kaivannut ketään.

Berliini on riittänyt minulle ja kai minäkin sille, vaikka vaikea siitä on sanoa. Sillä ei se välitä. Se oli täällä kun tulin ja tänne se jää minun jälkeeni eikä se jää minua kaipaamaan. Välillä se on ollut välttelevä ja vastahankainen. Etenkin alussa, kun etsimme asuntoa ja kävelimme kaduilla ja katselin sisään ikkunoista. Että toisilla täällä on koti, mutta meitäkö sinä et halua? Miksi et halua? Kyllä se loukkasi, vaikka ei Berliini sitä tahallaan tehnyt. Se on kuin iso kissa, joka laiskana makaa auringossa ja liikahtaa vasta kun itse tahtoo.

Berliini on suuri kaupunki. Valtava. Mutta se mahtuu taskuun kun oikein käpertyy. Se kutistuu kartaksi, jonka äkkiä alkaa osata ulkoa.

Bussi 166 ajaa Schöneweiden asemalta Boddinstrasselle, joka on U8-linjalla. Hermannstrasselta lähtiessä heti Leinestrassen jälkeen. Sinne menimme kun ensimmäistä kertaa tapasimme toisen expat-äidin lapsineen. Siellä tiet päättyvät Tempelhofin lentokentälle, jonka lounaislaidalta pääsee junalla Südkreuzin asemalle, josta on lyhyt kävelymatka Ikeaan. Ja sieltä pääsee myös junalla Prahaan. Südkreuzista voi ajaa RE-junalla Potsdamer Platzille, josta jo jaksaa kävellä Brandenburgin portille. Jos on oikein reipas, voi sieltä kävellä edelleen Unter den Lindeniä pitkin museosaarelle (jossa olevan Berliner Dom -tuomiokirkon edessä pulu kakkasi Donin päälle kun olimme häämatkalla. Uskon sen olleen jumalallinen kosto siitä, että Don ei suostunut maksamaan pääsymaksua kirkkoon) ja Alexanderplatzille. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Sellainen kartta minulla on päässäni. Asemia ja katuja ja kahviloita ja ravintoloita joiden mukaan on helppo suunnistaa tässä pienessä ja pikkuisessa kylässä, johon jotenkin kummassa mahtuu yli kolme miljoonaa asukasta.

Täällä olen ollut kotonani ja täällä asunnosta on tullut parempi koti, kuin monesta aiemmasta. Seitsemänkymmentäviisi neliötä kolmena huoneena on ollut aivan sopiva. Valkoiset seinät ovat kerrankin tuntuneet omilta ja kylpyammeesta on tullut nelivuotiaan suosikkipaikka.

Kuten kaikki sadut, tämäkin päättyy aikanaan.
Helmikuussa.
Me olisimme jääneet, mutta muut päättivät toisin.
Berliininmunkkivuosi jää vuodeksi, vaikka siitä olisi hyvin voinut tehdä kokonaisen elämän.

Ajoitus on surkein mahdollinen, mutta kai se muutto parikuisen vauvan kanssakin onnistuu.
Mutta miltä tuntuu Oulu Berliinin jälkeen? Miltä mikään tuntuu Berliinin jälkeen?

Kesäloma Suomessa

Vielä on muutama päivä kesälomaa kotimaassa jäljellä. Tarkoitukseni ei ollut pitää blogitaukoa, mutta semmoinen tästä lomasta näköjään tuli.

Minä siis tulin Hoon kanssa lentämällä Suomeen heinäkuun alussa ja ennakko-odotuksista huolimatta lentomatka sujui oikein mainiosti. Koneen päästyä lentokorkeuteen Hoo käpertyi istuimelleen kuin kissa ja nukkui siihen saakka kunnes herättelin hänet laskeutumista varten.

Alkuloman vietimme Imatralla minun lapsuudenkodissani ja siellä Hoo sai ravata tätsyn kanssa ympäri maita ja mantuja. Lampaita, joista Hoo pitää kovasti, pääsimme silittelemään jopa kahteen otteeseen. Ilma suosi myös sen verran, että pääsimme mökille. Minäkin uskaltauduin lämpimimpänä päivänä heittämään talviturkin.

Loman toisen puoliskon olemme olleet Jyväskylässä Donin kotona. Mummon ja papan mökillä Hoo on päässyt puljaamaan vedessä, eikä sen viileys ole pahemmin nuorta uimaria haitannut. Välillä on leikitty serkun kanssa ja hyvä ystävä Oulusta on myös käynyt kylässä. Minä puolestani tein pienen syrjähypyn Tallinnaan,  jossa kävin ystäväni kanssa pienellä kankaanostomatkalla.

Loppuviikosta on edessä siis paluumatka kotiin Berliiniin. Hassua kyllä, suhtaudun siihen vähän ristiriitaisesti. Hoo aloittaa ensi viikolla päiväkodissa ja se tietysti tuo uusia haasteita. Loma on myös konkretisoinut sen, miten paljon helpompaa elämä kotimaassa on. Ei ole kielimuuria, internet toimii joutuisasti metsänkin keskellä, ruoka on tuttua ja turvallista ja niin edelleen. Toisaalta taas on kiva palata, koska siellä on oma koti ja kaikki omat tavarat ja onhan se nyt kuitenkin Berliini.

Eli tällaisissa tunnelmissa mennään ja nyt yritetään vielä nauttia viimeisestä lomaviikosta sekä keksiä, miten kaikki loman aikana tehdyt ostokset saadaan mahtumaan matkalaukkuun...

"Gehen Sie rechts um die ecke"

Otsikossa on suunnilleen kaikki, mitä saksan kielestä muistan Hämeen ammattikorkeakoulun saksantunneilta vuodelta noin 2002. Siellä piti aloittaa yksi uusi kieli ja valitsin saksan, sillä ranska ja kiina eivät innostaneet senkään vertaa. Puolisen vuotta tahkosin saksaa vasta-alkajien ryhmässä ja pärjäsin oikein hyvin. Sitten meidä yhdistettiin samaan ryhmään lukiossa saksan aloittaneiden kanssa ja se oli lopun alkua. Meille aloittelijoille kurssi oli liian vaikea, niille toisille taas liian helppo. Siihen loppui hyvin alkanut saksan opiskeluni.

En ole koskaan ollut mikään kielinero. Peruskoulussa ja lukiossa ruotsin ja englannin arvosanat olivat tasaisen vaihtelevasti välillä 6-8 enkä ollut mitenkään erityisen kiinnostunut kielistä. Äidinkielestäkään en kielioppia juuri osaa, runsas lukeminen on kuitenkin koulinut minusta erinomaisen kirjoittajan. Synnynnäinen kuulovammani ei ole tehnyt kielten opiskelusta yhtään helpompaa. Kuunteluharjoitukset olivat yhtä tuskaa ihmiselle, joka paikkaa kuulemattomuuttaan huulilta lukemalla. Edes englantia, joka vieraista kielistä sujuu minulta parhaiten, en aina kovin hyvin ymmärrä kun sitä kuulen. Tai ainakin puhutun englannin ymmärtäminen vaatii hirmuisen paljon energiaa ja on pidemmän päälle todella väsyttävää.

Tältä kielitaitopohjalta olen nyt siis tänne Saksaan tullut ja jos sitä alkaa ajatella, niin onhan se vähän pöhköä. Etenkin, kun Don ei puhu saksaa yhtään sen enempää kuin minäkään. Välillä onkin päiviä, jolloin en yksinkertaisesti edes jaksa yrittää puhua saksaa. Silloin olen ihan reilusti turisti ja ilmoitan heti kättelyssä, että ich spreche nicht Deutsch. Välillä taas tulee tilanteita, joissa hoksaan kyllä, mitä vastapuoli yrittää minulle sanoa, mutta minulla ei ole sanoja vastata hänelle. Se on aika turhauttava tunne. Toisaalta on tosi palkitsevaa tajuta tiedustelleensa löytyykö ravintolasta lasten pasta-annoksia ja hoitaneensa koko tilauksen saksaksi. Saksan ja englannin sekoittaminen tai niiden välillä kielestä toiseen vaihtaminen on aika vaikeaa ja tuntuu että aivot nyrjähtävät kun yrität selittää, että Ja, ich möchte einmal Crispy Chicken with noodles, to go, please bitte*...

Väitän kuitenkin, että tässä reilussa kuukaudessa saksan ymmärtämiseni on kehittynyt huimasti. Puhun nyt kirjoitetusta kielestä, puhuttua en edelleenkään ymmärrä kovin hyvin. Englanti ja ruotsi auttavat paljon ja välillä ruotsi yrittää tunkea esiin liikaakin. Saksa onneksi tuntuu olevan aika looginen kieli ja päättelemällä pääsee pitkälle. Esimerkiksi sana verhot, Vorhang. Vor on edessä tai etu- tai jotain sellaista, sillä etunimi on vorname. Hang viittaa ainakin englannissa roikkumiseen. Edessäroikkujat, verhot, Vorhang. Tällä tavalla minä näitä sanoja täällä kääntelen enkä edes tähtää täydelliseen osaamiseen. Minulle riittää, että tulen toimeen arkipäivän askareissa, ihan sama, meneekö se kieliopin mukaan vai ei.

Toki täältä löytyy kielikursseja vähän joka lompakolle, mutta suurin osa näyttää olevan päivisin, joten en pääse sellaiselle ennen kuin Hoolle on löytynyt hoitopaikka. Mikä on ihan oma byrokratinen seikkailunsa, mistä kirjoitan varmasti sitten kun asiaa ehdimme selvitellä. Toistaiseksi olen siis omatoimikielenoppija, onneksi mukana on pari saksankirjaa, jotka sain lainaan oululaiselta kaveriltani (terveisiä Ouluun!).

Hoo on muuten ruvennut jo puhumaan saksaa. Siansaksaa tosin, mutta kovasti hän mongerrukseensa poimii saksalaisia äänteitä. Mielikuvitusystävä Martti Kultinen on saanut kaverikseen paikallisen version ja saimme tutustua henkilöön nimeltä Heinz Schweinschneun. Tai jotain sinne päin. Tuplakonsonantit, jotka ilmestyivät Hoon puheeseen kun tulimme tänne, ovat nyt hiukan lientyneet. Välillä kuitenkin katselemme ikkunasta junnaa ja otamme Lamsun** mukkaan jne. Oletan, että Hoo alkuun ilmensi koti-ikävää puheensa kautta, sillä minä tai Don emme kaksoiskonsonantteja käytä, ei edes Hoo itse ole aiemmin juuri käyttänyt. Ne kuitenkin ovat selvästi peräisin kerhon tädeiltä, joista etenkin toinen tuohon tapaan puhui (terveisiä Ouluun!).

Hoo on muutenkin tosi kansainvälinen lapsi. Hän on mm. onnistunut tilaamaan itselleen jäätelöä ravintolassa, jossa henkilökunta puhui saksan ja italian sekoitusta. Eipä tässä siis muu auta kuin ryhtyä päiväkotisysteemejä selvittämään, niin saamme kesään mennessä saksankielisen lapsen!

*Nuudelikuppitilaukset lähiostarin aasialaisessa ravintolassa menevät jotenkin tuohon tapaan...

**Rakkain Lammas eli Lammas eli Lampas eli Lamsu eli hyvin nuhjuinen pehmoeläin

Sumussa

Takana on sumuinen viikonloppu, uusi hotelli ja neljä asuntoesittelyä.
Hakemusten kirjoittelua ja vastausten odottelua.
Orastava flunssa, joka yrittää painaa peiton alle, kangistaa jäsenet ja viedä halun maalata huulet punaisiksi.

Oivallus siitä, että vaikka tuntuu kuin olisi loukussa syrjäisessä hotellissa, tuntuu se monin verroin paremmalta kuin olla loukussa oululaisessa kolmiossa.