Sivut

torstai 26. tammikuuta 2017

Otan mukaan mitä tarvitsen



Maanantaina noin puoli kaksitoista painoin oululaisen asuntomme ulko-oven kiinni. Tunne oli hämmentävä. Olimme vuorokauden verran myöhässä aikataulusta, lähtemään piti päästä jo sunnuntaina, mutta tavaramäärä ja pakkaamisen hitaus oli niin ääretön, ettei se onnistunut millään. Lopulta, epätoivoisella raivolla, saimme kaikki tavarat ulos asunnosta. Osan lahjoituksina, jotakin roskiin ja suurimman osan pakettiauto-peräkärry-yhdistelmäämme.

Myönnän kernaasti, että olen odottanut todella pitkään muuttoa pois siitä asunnosta. Sen ei alunperinkään pitänyt olla muuta kuin väliaikainen kotikolo, mutta väliaikaisuus ehti venähtää hiukan vaille kahdeksi vuodeksi. En koko aikana keksinyt oikein yhtäkään hyvää puolta asunnosta. Siitä huolimatta poislähtö tuntui ihmeen vaisulta. Ei tullut voittajafiilistä, mutta ehkä se johtui siitä, että pakkausurakka oli niin uuvuttava.

Oman osansa toi varmasti myös se, että nyt ei ollut tiedossa sitä uutta asuntoa. Yleensähän sellainen on tiedossa ja ajatukset siirtyvät uutta kohti. Lisäksi aiemmat isot muuttomme ovat tapahtuneet paljon pitemmällä aikavälillä. Edellisellä kerralla tavaroita siirreltiin asunnosta toiseen kuukausi, sitä edellisellä kerralla miltei vuosi(!). Lisäksi tällä kertaa runttasimme muuton läpi ihan kahdestaan Donin kanssa. Tai no, kolmestaan, olihan Hookin siellä. Ja voin sanoa, että ei ole mitään herkkua yrittää pakata tavaroita, kun kolmevuotias mieluummin tyhjentäisi laatikoita, kiukkuaa kun hänen tuntemansa elämä pirstaloituu ympärillä ja välillä menee kirkumaan, karjumaan ja juoksemaan ympyrää tyhjään (kaikuvaan) huoneeseen, koska hän on DINOSAURUS!

Kahdentoista aikaan maanantaina istuimme Tupoksen aabeeceellä lounaalla ja kaikki tuntui hyvin epätodelliselta. Me olimme onnistuneet. Mutta ei sitä silloin vielä käsittänyt, että se on nyt ihan oikeasti taakse jäänyttä elämää. Matkalla Jyväskylään, jossa yövyimme yhden yön anoppilassa, pohdin aina välillä ettei nyt vaan unohtunut kotiin jotain tarpeellista. Sitten muistin, että kaikki on mukana. Aivan kaikki.

Kakkosrastilla Imatralla tyhjensimme peräkärrillisen tavaraa lapsuudenkotini uumeniin ja söimme vähän kakkua isän nimipäivän kunniaksi. Nyt istun saunapuhtaana espoolaisen huoneistohotellin vetoisessa aulassa ja yritän saada runtattua kasaan viimeiset työhommat ennen siirtymistä internetin ulottumattomiin joksikin aikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti