Minä olen miettinyt sinua paljon

Kun päivät ovat täyttyneet arjesta, Hoon viemisestä päiväkotiin ja hakemisesta sieltä, vauvan ruokkimisesta, kiinteiden aloittamisesta, viihdyttämisestä ja kasvun ihmettelystä, on vain hetkittäin ollut aikaa muistella viime vuotta.

Siitä huolimatta se on ollut takaraivossa jatkuvasti, varjokuvana silmien takana. Läikehtinyt esiin silloin kun vähiten sitä odottaa.


Jo lähtiessä tiesin, että paluu ei ole helppo. Miltä voi Oulu tuntua Berliinin jälkeen, miltä mikään voi tuntua?

Joinain päivinä viime vuosi tuntuu unelta. Oliko sitä koskaan kun se meni niin äkkiä? Joinain päivinä paikantaju sekoittuu. Olen nähnyt kaupungilla vastapäisessä talossa asuvan kaljupään, sen jolla on Mersun paku ja vähäpukeinen naisystävä, sekä DHL:n lähetin, joka tervehtii minua aina vastaantullessa. Paitsi että en ole. Ne ovat olleet toisia ihmisiä, vieraita varjokuvia, jotka muistuttavat alkuperäisestä. Joskus ajattelen, että Modulorista voisi käydä ostamassa taidetarvikkeita, sinnehän on matkaa vain... niin.

On myös päiviä, kun en enää muista. Kadunnimiä, juna-asemia, bussilinjoja. Koko viime vuotta. Elämä tuntuu aina olleen täällä, mutta sitten kuvassa on joku vääristymä. Jotain mikä nykäisee filmin pois paikoiltaan nanosekunniksi.

Ja mikä vaikeinta.
Oulu.
Pienuus.
Se, kun kaupunki loppuu kahden korttelin päähän ja alkaa ei-mikään.

Berliinissä parasta oli se, että se jatkui ja jatkui ja jatkui. Sinne saattoi upota. Kadota ja hävitä ja tuntea itsensä yksinäiseksi, kuten miljoonakaupungissa voi. Se oli hyvää yksinäisyyttä. Semmoista joka antoi tilaa. Kukaan ei tuntenut minua, joten kukaan ei odottanut mitään. Berliini oli rajaton vapaus. Ääretön liike jonka mukana voi kellua loputtomiin. En olisi sitä etukäteen arvannut, mutta minä viihdyin Berliinin suuruudessa. Siinä, että tiesin etten jaksaisi kävellä sen laidan yli. Tunteessa, että kerrankin olen itse hyvinhyvin pieni. Se tuntui niin turvalliselta ja lohdulliselta.

Mutta täällä. Kun keskusta loppuu, se loppuu. Alkavat talot, jotka litistyvät reunaa kohti ja lopulta lakkaavat olemasta. Maatuvat Pohjois-Pohjanmaan multaan ja luisuvat Pohjanlahteen. Keskusta myös tuntuu kutistuneen vuodessa. Nyt se on yksi iso kauppakeskus, jonka reunamille jää tyhjiä kiinteistöjä ja purkukuntoisia taloja.

Identiteettiä olen miettinyt myös. Sen olen tiennyt aina, ja nyt vielä vahvemmin, että oululaista minusta ei ikinä tule. Asun Oulussa mutta en ole oululainen. Enkä halua olla. Olen syntynyt Imatralla ja sieltä kotoisin, mutta imatralainen en enää ole. Hetken olin Berliner, mutta saksalaista minusta ei olisi koskaan tullut. Ehkä riittää, että olen suomalainen. Vaikka näinä aikoina itseään on siitäkin joskus vaikea tunnistaa.

Joinain hetkinä tulevaisuus tuntuu ontolta. Tuntuu ettei ole mitään mitä odottaa. Sitten ilmaantuu kaikkea pientä; kutsu synttäreille, ajatus uudesta harrastuksesta, joku idea johon tarttua. Miehelle lausuttu ilmoitus siitä, että kun vuoden päästä täytän neljäkymmentä, saa minulle antaa lahjaksi kangasta tai matkan Berliiniin. Ilman pikkuväkeä.

Tämän blogin suhteen olen vielä epävarma.
Tällä nimellä jatkaminen tuntuu epäloogiselta, mutta muutakaan en ole vielä keksinyt. Katsotaan ja odotellaan, ehkä se idea sieltä vielä tulee.

Synnyinmaa kun taakse jäi

Kolme viikkoa sitten Finnairin lento AY1432 nousi Tegelin kentältä ja toi minut ja vauvan Suomeen. Kun minä putsasin pikkuruista kakkapyllyä yläilmoissa, Don ja Hoo köllöttelivät laivalla pallomeressä ja söivät buffetissa mahansa killilleen.

Kolme viikkoa on siis kulunut Berliininmunkkivuoden päättymisestä. Viimeiset päivät olivat sekavia ja hektisiä. Minä hoidin vauvaa ja Don pakkasi autoa, yritimme myydä (ja möimmekin) ylimääräisiä tavaroita ja tuskailimme sitä, mikä kaikki mahtuu kyytiin. Hoolla oli viimeinen päivä Kitassa ja kiersimme siellä sanomassa heipat. Päiväkodin johtaja pyysi Hoota kirjoittamaan ja kertomaan kuulumisista. Suomessa kaikki oli valmiina: asunnon vuokrasopimus tehty ja päiväkotipaikka odottamassa.

Viimeinen päivä oli kaikkein sekavin. Hoo pyöri jaloissa, vauva yritettiin saada nukkumaan mahdollisimman pitkään ja Don tunki tavaroita autoon. Minä siivosin paikkoja hikisenä ja ehdin suihkuun puoli tuntia ennen kuin asunnon tarkastaja saapui. Lopulta kaksi vuokranantajan edustajaa saapui syynäämään paikkoja. Tunti siinä ainakin vierähti kun saksalaisella tarkkuudella käytiin jalkalistat ja seinien maalipinnat läpi. Lopulta kaikki oli ohi. Luovutimme avaimet ja vauva kannettiin autoon. Minä ja Hoo kävelimme viimeistä kertaa lähikaupalle ostamaan vaippapaketin, joka oli käytännössä ainoa tuliainen, jonka ostimme. Vielä siinä vaiheessa en tiennyt, että joululahjasampanjani tulee jäätymään ja poksahtamaan ennen kuin olemme uudessa kodissa.

Viimeisen kerran ajoimme Hoon kanssa bussilla Schöneweiden ostarin luo ja kävelimme Edekaan hampurilaisille. Don odotti siellä jo vauvan kanssa. Kun olimme syöneet, tilasin taksin ja ajoin vauvan kanssa Kurfürstendammille hotelliin odottamaan aamuista lentoa. Hotellihuoneessa kaikki tuntui vieraalta. Tuntui kuin olisimme olleet jossain ihan vieraassa kaupungissa yöpöyksin. Sieltä oli pakko päästä ulos. Vauvan syötyä pakkasin hänet kantoreppuun ja lähdimme kävelylle. Tuttu ja turvallinen kotikaupunki löytyi jälleen ja hetkellinen ahdistus kaikkosi. Löysin itseni Savignyplatzin aseman luota ja tajusin, että hotelli, jossa olimme Donin kanssa häämatkalla, on jossain ihan lähellä. Sitä en enää lähtenyt etsimään, mutta etsin vielä yhden lankakaupan, jonka olin joskus kännykkään merkannut ylös. Vyyhti törkeän hintaista lohtulankaa lievensi hiukan edessä olevan eron tuskaa.

Aamulla oli pakkasta. Seitsemän maissa menin reppuvauvan kanssa aamupalalle ja katselin ikkunasta aamuauringossa kellivää Kurfürstendammia. Se oli kaukana niistä huudeista, joilla päivittäin liikuin, mutta silti se tuntui omalta.

Kiitos erään ystäväni, matkustimme vauvan kanssa lentokoneen bisnesluokassa. Se oli kaikella tapaa kivaa, etenkin siinä vaiheessa kun piti pestä se kakkapylly siellä yläilmoissa... Muutoin vauva oli mainio matkakumppani. Eikä säikähtänyt siinäkään vaiheessa, kun sai ensikosketuksen kotimaansa arktiseen ilmastoon. Mutta synnyinmaataan se selvästi kaipaa. Ainakin se kovasti tuijottelee uuden kodin makuuhuoneessa olevaa Berliini-aiheista verhoa.

Du bist so wunderbar

Yläilmoista katsottuna Berliini näyttää epätodelliselta.
Samaan aikaan valtavalta ja aivan pikkiriikkiseltä.
Se on kuin pienoismalli, jossa junat puksuttavat ja minikokoiset autot tööttäilevät. Vesi on tyyntä ja lakattua. Talot säntillisen epäsäntillisissä riveissä. Tuolla on Treptower Park ja tuolla seisovat joessa molekyylimiehet! Tuossa aivan alla, ihan pienenä, on tuomiokirkko. Mutta koti, millä suunnalla on koti?

Koti on tässä.
Kattojen yläpuolella ja kuluneilla kaduilla.
Hengitysilmassa. Metron ahtaudessa.

Perjantaiaamuna minä ja vauva astumme lentokoneeseen ja lennämme Suomeen. Don ja Hoo ovat siinä vaiheessa auton ja tavaroiden kanssa laivassa. Syövät buffetissa, puljaavat pallomeressä ja nukkuvat, paljon muuta siellä ei voi tehdä. Maaliskuun ensimmäisenä meitä odottaa uusi asunto Oulussa.

Viimeiset pari viikkoa olemme järjestäneet kaikkea.
Pakanneet tavaroita, myyneet ylimääräisiä, hankkineet (olosuhteiden pakosta) uuden muuttoauton, etsineet asuntoa ja vuokranneet sellaisen, hakeneet ja saaneet päiväkotipaikkaa, varanneet neuvola-aikoja, hankkineet kotivakuutuksia ja nettiyhteyksiä, ostaneet lentolippuja ja laivalippuja ja varanneet muutaman hotellihuoneenkin ja niin edelleen ja edelleen.

Nyt kaikki alkaa olla loppusuoralla.
Niin asunnon tyhjentäminen kuin jaksaminenkin.
Vauva heräilee paristi yössä syömään ja viettää aamuyöt ähkien, puhkien ja pikkukäsillä unissaan huitoen minun vieressäni. Nukun minkä nukun.

Mietin, että kyllä tämän kaiken olisi voinut helpommallakin tavalla tehdä.

Lauantaina kävimme vihdoinkin tv-tornissa.
Olisihan se ollut vähän noloa asua vuosi Berliinissä eikä ikinä käydä pallukassa, joka näkyy lähes kaikkialle.

Vinkki matkustajille: osta lippu tv-torniin etukäteen netistä. Me emme ostaneet. Voit myös ostaa lipun tornin juurelta lippuautomaatista. Me teimme niin ja "jonotimme" vuoroamme läheisessä ravintolassa. Ostaessasi lipun automaatista (kuten myös netistä) voit valita kellonajan, jolloin torniin haluat mennä. Ei tarvise jonottaa ja pääset jonon ohi hissiin sekä ylös että alas mennessä. Toki voit myös jonottaa lipputiskille ja hissiin, mutta nelivuotiaan ja vauvan kanssa liikkuessa se ei ole realistinen vaihtoehto.

Köpenick

Muutaman kilometrin päässä täältä meiltä, Köpenickin kaupunginosassa Dahme-joen rannalla, sijaitsee Köpenickin linna. Tämän vuoden aikana olen lukemattomia kertoja ajanut bussilla ja ratikalla sen ohi ja joka kerta pohtinut, että pitäisi tuollakin käydä. Joulun alla Hoo ja Don kävivät linnan pihalla joulumarkkinoilla, mutta se retki jäi minulta väliin keuhkokuumeen takia.

Tänään oli niin huikaisevan kaunis auringonpaiste, että huolimatta onnettoman lyhyistä yöunista päätin lähteä vauvan kanssa kärrykävelylle. Varsinainen kohteeni oli proosallisesti Lidl, mutta matkalla keksin, että minähän voisin samalla reissulla pyörähtää linnan pihalla. Sisäänkin sinne pääsee, sillä linnassa on Berliinin taideteollisuusmuseon sivutoimipiste, mutta en vauvan kanssa liikkuessa viitsinyt ottaa liian suuria tavoitteita.

Linnan takana sijaitsee pieni puisto, jonka ympäri pääsi mukavasti kärryttelemään. Alppiruusujen nuppuja katsellessa alkoi toden teolla harmittaa, etten ollut saanut itseäni sinne aikaisemmin. Osasin niiiin hyvin kuvitella itseni istuskelemaan kesähelteellä linnan puistoon ja piirtelemään linnaa tai alppiruusuja tai Dahmessa kelluvia nokikanoja. Totta puhuakseni en ole koskaan tainnut istua missään puistossa piirtelemässä, mutta tuolla olisin ihan varmasti tehnyt niin...

Privaatin Facebook-tilini seuraajat ovat varmaankin hoksanneet viehtymykseni Köpenickin kaupunginosaan. Etenkin Köpenickin vanhaan kaupunkiin, jossa linnakin sijaitsee. Alue ei ole erityisen suuri eikä sinällään ihmeellinen, kunhan vain sattuu viehättämään silmääni. Vanha kaupunki sijaitsee Spree- ja Dahme-jokien haarautumiskohdassa ja kauas parhaiten näkyvät raatihuoneen ja kirkon tornit. Vanhasta kaupungista löytyy muutama kiva kahvila, joista osaa olen ehtinyt ihastelemaan vain ulkopuolelta. Kesällä meillä oli tapana käydä syömässä jäätelöä ja katselemassa sorsia Dahmen rannassa. Se homma täytyy uusia sitten, kun vuosien päästä tuomme pienen saksanpähkinämme tervehtimään synnyinkaupunkiaan.

Kuudes kerta toden sanoo

Hoo on kärttänyt jo monta viikkoa eläintarhaan pääsyä. Hänhän on vuoden sisään käynyt siellä vasta viisi kertaa, joten kyllähän sitä vielä kerran pitäisi...

Viime lauantaina oli harmaa ja tihkusateinen päivä, mutta kyllä otti koville selittää nelivuotiaalle, miksi emme silloin lähteneet eläintarhaan. Lopulta Don meni möläyttämään, että sunnuntaina sitten, vaikka minä yritin olla antamatta suoraa lupausta, ettei tulisi paha mieli.

Onneksi sunnuntai valkeni aurinkoisena, joskin kylmänä, ja niin me suuntasimme kohti Tierparkia. Näin Hoon eläintarhasaldo Berliinissä koostuu kolmesta vierailusta Zoohon ja kolmesta vierailusta Tierparkiin. Voipi olla, että seuraavaa eläintarhareissua saa hetken odottaa. Ähtärin pandat toki houkuttavat, mutta ei niillä hinnoilla...

Osuimme sopivasti paikalle kun jääkarhuaitauksella oli jonkinsortin luento menossa ja jääkarhut saivat pieniä herkkupaloja. En ole koskaan tainnut nähdä yhtä aktiivisia jääkarhuja. Yleensähän ne makaavat taljoina paikoillaan. Hoon kiinnostus jääkarhuja (tai ylipäätään mitään) kohtaan kesti ehkä noin minuutin, joten aika vikkelästi jatkoimme matkaa.

Kovin pitkälle emme päässeet ennen kuin Hoolle iski nälkä ja sitten pitikin suunnata kohti ravintolaa. Emmekä muuten olleet ainoa lapsiperhe siellä. Yksi valtava sali oli täynnä pienempää ja isompaa taaperoa, mutta hyvin mahduimme sekaan.

Eniten Hoo innostui taas lampaista ja vuohista, joita piti lopuksi kävellä silittämään ja ruokkimaan puiston toiselta laidalta asti. Yllättävän hyvin Hoo kuitenkin jaksoi Tierparkissa taapertaa, vaikka alue on oikeasti iso. I-SO. Väsy iski kotimatkalla raitiovaunussa, jossa Hoo-parka nukahti istuvilleen melkein samalla hetkellä, kun ratikka lähti liikkeelle. Sitä unta ei häirinnyt edes Pikkusiskon parkuna, sillä luonnollisesti hän heräsi nälkäisenä juuri kun lähdimme kotiin ja ruokintapaikkaa ei ollut mailla eikä halmeilla...

Viimeisiä murusia

Tammikuu näköjään jo meni. Se kului enimmäkseen kotona kykkiessä ja vauvaan tutustuessa. Loppukuusta sektiohaavani alkoi olla jo siinä kunnossa, että liikkuminen onnistui melko kivuttomasti. Yhtenä viikonloppuna onnistuimmekin tekemään ensimmäisen ravintolakäynnin vauvan kanssa ja sehän sujui yllättävän tuskattomasti. Taiturimaisesti olen myös kahtena päivänä hakenut vauvan kanssa Hoon päiväkodista, mikä sekin tuntuu aikamoiselta saavutukselta. Neljästi olen imettänyt vauvaa julkisella paikalla ja kerran jo kantoreppuillut paikalliseen tapaan. Nämä kaikki aion luonnollisesti kirjata ansioluettelooni.

Nyt onkin jo helmikuu.
Se tarkoittaa sitä, että aika käy vähiin.
Berliininmunkki on kohta viimeistä murusta myöten syöty.

Huomaan jo pyöritteleväni jäähyväiskappaleita mielessäni ja sanoittavani niitä uudelleen.
Suurlähettiläät on tähän liian arkinen, mutta muitakin on.

"Don't cry for me Schöneweide, the truth is I never left you..." ja "Bye bye Prenzlauer Berg, I'm gonna miss you, where ever I go, I'm gonna come back to walk these streets again..."

Muuttosuunnitelma on (luonnollisesti...) vielä ihan levällään, mutta nyt Don on lomalla joten ehkä se tästä alkaa hahmottua. Facebook muistuttaa minua vuodentakaisesta. Silloinkin kaikki oli levällään, sillä koko helmikuuhan vierähti hotellissa asuessa ja vasta maaliskuun alussa saimme tämän asunnon. Oi niitä aikoja, tavallaan kaipaan sinne ja tavallaan en.

Muuttaminen (joka on ihan syvältä enkä aio tehdä sitä tämän jälkeen enää ikinä koskaan [ennen seuraavaa kertaa...]) ahdistaa tietysti, sillä jostainhan sitä tavaraa on taas päässyt kertymään. Logistiikkakin ahdistaa, mutta selvittiinhän me tännekin päin. Helpompaa kotimaahan on mennä kuin suureen tuntemattomaan, joskaan ei yhtään niin jännittävää.

Ennen lähtöä on vielä muutama asia tehtävä.
Hoo on luvattu viedä vielä kerran eläintarhaan.
Minä olen alkanut haaveilla luonnontieteellisestä museosta.
Ja KaDeWen tavaratalo, jos sinne vielä yhden kerran pääsisi.
Tv-tornissakaan emme ole käyneet...

Kotiseutumatkalla Spandaussa

Viikonloppuna pääsimme Donin kanssa hiukan humputtelemaan kahdestaan, kun mummo ja pappa olivat marakattivahteina. Mitään hirmuisen järisyttävää emme keksineet ja ihan hyvä niin, minulle kun liikuskelu alkaa olla vähän raskasta jo ja Donkin meni hankkimaan flunssan itselleen. Sain kuitenkin varattua hotellihuoneen Spandausta, joka on meiltä katsottuna ihan kaupungin toisella laidalla. Lähellä oli, etten varannut kylpylälomaa, mutta onneksi viime hetkellä muistin, että enhän minä mahdu mihinkään uimapukuun enää...

Spandaun raatihuone Havel-joen varrella.

Aloitimme pienoisen lomasemme tutustumalla Potsdamer Platzilla sijaitsevaan Dalí-museoon. Niitä tunnetuimpia valuvia kelloja ynnä muita museossa ei ollut nähtävillä, mutta ihan mielenkiintoisia tuotoksia silti. Museolta jatkoimme junalla Spandauhun ja vesitihkusta huolimatta jaksoimme kävellä kilometrin matkan hotellille. Huoneemme sijaitsi kuusitoistakerroksisen hotellin kymmenennessä kerroksessa, mutta ei siitä saapumisen aikaan kauheasti iloa ollut, sillä ulkona oli jo säkkipimeää.

Olimme hotellilla ennen viittä iltapäivällä ja ehdin jo luulla, että menee nukkumiseksi koko lomailu. Don nimittäin veteli flunssalääkkeidensä kanssa sikeitä ja minä lepuutin kivistäviä jalkojani, emmekä päässeet huoneesta ulos ennen kuin vasta seitsemän jälkeen. Mutta onneksi pääsimme edes silloin. Kävelimme Spandaun vanhaan kaupunkiin, joka oli ihan viehättävä vaikkakaan ei vanha esimerkiksi Tallinna-merkityksessä. Kävimme syömässä illallista ei-niin-kovin-kummoisessa paikassa ja sen jälkeen löysimme monta kivemman näköistä ravintolaa...

Hotellin aamiainen oli oikein maittava ja maisemat sieltä kuudennestatoista kerroksesta oikein hienot (kts. ylin kuva). Jatkoimme lomailua palaamalla keskustaan ja suuntaamalla Neues Museumiin, jonka China und Ägypten -näyttelyyn olen hinkunut kesästä asti. Ja sitä näyttelyä, kuten koko Neues Museumia, suosittelen oikein lämpimästi historian ystäville! Eihän tuollaista isoa kompleksia jaksa kokonaan koluta oli kahdeksannella kuulla raskaana tai ei, mutta kartan kanssa priorisoimme ja katsoimme kiinnostavimmat paikat. Nefertitiä piti käydä moikkaamassa, ihan niin kuin teimme häämatkalla viisi vuotta sitten. Eipä ollut hän juuri vanhentunut. Itse Kiina ja Egypti -näyttely oli myös mielenkiintoinen ja piti sisällään kaikenlaista hienoa.

Kulttuurin jälkeen kiusasin Donia vielä retuuttamalla hänet Galeria Kaufhofin ostoshelvettiin, sillä jostain piti saada Hoolle synttärikakku. Siitä kuitenkin lisää seuraavassa postauksessa...

"Tää on silti helvetin hieno matka"

Viime joulukuussa kirjoitin kaukokaipuusta.
Siitä, miten jo kymmenvuotiaana kaipasin lähtemistä ja menemistä ja liikettä.

Nyt olemme olleet yhdenlaisessa liikkeessä yhdeksän kuukautta.
Miltä se on tuntunut?

Se on tuntunut hyvältä.
Don varoitteli etukäteen, että kyllä se arki tuntuu arjelta Berliinissäkin.
Totta kai tuntuu, mutta se on silti arkea Berliinissä.

Perunat ovat oudon makeita, voi enimmäkseen suolatonta eikä currywurst oikeasti ole kovin hyvää. Kieltä haparoivasti puhuvana on vaikea kommunikoida ihmisten kanssa. Byrokratia on outoa. Monet asiat vaikeita ja siksi uuvuttavia. Jokaisen nurkan takana on syöpäkääryleen käryttelijä.

Mutta.

Se ihana mutta.

Tämä on ollut ensimmäinen asuinkaupunkini, josta en ole kaivannut pois.
Se lapsesta asti vaivannut liikkumisen pakko on pysähtynyt.
Olen ollut yksin mutta en yksinäinen.
Toki vieraita on käynyt paljon, mutta muina aikoina en ole kaivannut ketään.

Berliini on riittänyt minulle ja kai minäkin sille, vaikka vaikea siitä on sanoa. Sillä ei se välitä. Se oli täällä kun tulin ja tänne se jää minun jälkeeni eikä se jää minua kaipaamaan. Välillä se on ollut välttelevä ja vastahankainen. Etenkin alussa, kun etsimme asuntoa ja kävelimme kaduilla ja katselin sisään ikkunoista. Että toisilla täällä on koti, mutta meitäkö sinä et halua? Miksi et halua? Kyllä se loukkasi, vaikka ei Berliini sitä tahallaan tehnyt. Se on kuin iso kissa, joka laiskana makaa auringossa ja liikahtaa vasta kun itse tahtoo.

Berliini on suuri kaupunki. Valtava. Mutta se mahtuu taskuun kun oikein käpertyy. Se kutistuu kartaksi, jonka äkkiä alkaa osata ulkoa.

Bussi 166 ajaa Schöneweiden asemalta Boddinstrasselle, joka on U8-linjalla. Hermannstrasselta lähtiessä heti Leinestrassen jälkeen. Sinne menimme kun ensimmäistä kertaa tapasimme toisen expat-äidin lapsineen. Siellä tiet päättyvät Tempelhofin lentokentälle, jonka lounaislaidalta pääsee junalla Südkreuzin asemalle, josta on lyhyt kävelymatka Ikeaan. Ja sieltä pääsee myös junalla Prahaan. Südkreuzista voi ajaa RE-junalla Potsdamer Platzille, josta jo jaksaa kävellä Brandenburgin portille. Jos on oikein reipas, voi sieltä kävellä edelleen Unter den Lindeniä pitkin museosaarelle (jossa olevan Berliner Dom -tuomiokirkon edessä pulu kakkasi Donin päälle kun olimme häämatkalla. Uskon sen olleen jumalallinen kosto siitä, että Don ei suostunut maksamaan pääsymaksua kirkkoon) ja Alexanderplatzille. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Sellainen kartta minulla on päässäni. Asemia ja katuja ja kahviloita ja ravintoloita joiden mukaan on helppo suunnistaa tässä pienessä ja pikkuisessa kylässä, johon jotenkin kummassa mahtuu yli kolme miljoonaa asukasta.

Täällä olen ollut kotonani ja täällä asunnosta on tullut parempi koti, kuin monesta aiemmasta. Seitsemänkymmentäviisi neliötä kolmena huoneena on ollut aivan sopiva. Valkoiset seinät ovat kerrankin tuntuneet omilta ja kylpyammeesta on tullut nelivuotiaan suosikkipaikka.

Kuten kaikki sadut, tämäkin päättyy aikanaan.
Helmikuussa.
Me olisimme jääneet, mutta muut päättivät toisin.
Berliininmunkkivuosi jää vuodeksi, vaikka siitä olisi hyvin voinut tehdä kokonaisen elämän.

Ajoitus on surkein mahdollinen, mutta kai se muutto parikuisen vauvan kanssakin onnistuu.
Mutta miltä tuntuu Oulu Berliinin jälkeen? Miltä mikään tuntuu Berliinin jälkeen?

Berliinin pandat

Tänään pääsimme lopultakin retkelle eläintarhaan. Tarkemmin sanoen Zoohon, sinne missä ne pandat majailevat. Tavoitteena oli ehtiä paikalle heti kun Zoo aukeaa, mutta totta kai Hoo tänään nukkui poikkeuksellisesti miltei puoli kahdeksaan, joten suunnitelma ei ihan pitänyt. Mutta ei se onneksi haitannut, sillä mukavan väljää eläintarhassa oli silti puoleen päivään asti. Paitsi tietenkin siellä panda-aitauksella, mutta se nyt ei ollut kovin yllättävää.

Aikamoinen valtakunta pandoille oli rakennettu. Näimme edellisen berliiniläispandan Bao Baon häämatkalla vuonna 2012, eikä hänellä kyllä ihan samanlaista lukaalia ollut. Meng Meng ja Jiao Qing olivat tänään molemmat syömäpuuhissa, toinen uppoutuneena bambukekoon niin, että nenänpää välillä vain pilkahti.

Hoolle tämä eläintarhavisiitti oli jo peräti viides tässä kaupungissa. Hassua kyllä, perheenä olimme eläintarhassa yhdessä vasta toista kertaa. Ajoituksessamme oli kenties pientä laskelmointia, sillä kolmivuotiaat pääsevät sisään ilmaiseksi ja Hoo on kolmivuotias vielä viikon verran. Passi oli varmuuden vuoksi mukana mutta ei Hoon ikää kukaan kyseenalaistanut.

Pandojen lisäksi Hoo oli innostunein silityspaikan vuohista. Niitä kyseltiin moneen otteeseen ja aika pitkään lampaiden ja vuohten kanssa menikin touhutessa kun lopulta sinne asti pääsimme. Kymmenellä sentillä sai automaatista ostaa kourallisen ruokapapanoita ja Hoo oli hepulissa ruokkiessaan eläimiä. Välillä vuohia ja lampaita piti luonnollisesti halailla ja ne tuntuivat ymmärtävän hyvin vaihtokaupan periaatteet. Ainakin elukat, jotka eivät ruokaa saaneet, eivät olleet kovin innokkaita siliteltäviä...

Lost Words -installaatio, Nikolaikirche ja päiväunet metrossa

Olemme saaneet viettää täällä pitkää viikonloppua, sillä eilen oli Reformation Day, joka oli Berliinissä pyhäpäivä. Oletettavasti siitä johtuen päiväkoti oli myös maanantaina kiinni, joten Hootakaan ei ole muutamaan päivään tarvinnut kuskata mihinkään.

Siinä vaiheessa kun reilu kuukausi sitten selvisi, että on tällainen pitkä viikonloppu tulossa, aloin suunnitella pientä perhelomaa jonnekin. Kun nyt kerrankin olisi ollut mahdollisuus. Lennot ja junamatkat ja hotelliyöt vain tuntuivat joka paikassa niin kalliilta, että homma kuivui kasaan. Mikä onkin ihan hyvä. Saimme nimittäin viime viikolla Donin kanssa sairastaa kaiketi jonkinsorttista enterorokkoa. Minulla oli jalkapohjissa niin kipeitä laikkuja, että pariin päivää ei tarvinnut kävellä mihinkään. Yhden vuorokauden kärsin elämää suuremmasta päänsärystä, joka kuumeen kera tavoitti myös Donin. Lisäksi viikonloppuna pukkasi sen sortin myrskyn, että olisi saattanut ainakin junalla matkustaminen jäädä väliin joka tapauksessa.

Eilen aloimme olla sen verran kunnossa, että uskaltauduimme retkelle keskustaan. Suuntasimme siis museona toimivaan Nikolaikircheen, jossa on parhaillaan Chiraru Shiotan installaatio Lost Words. Meikäläisen valokuvauskalustolla ei installaatiosta saanut kovin kummoisia kuvia, mutta hieno se oli. Kuten myös itse kirkko, joka on Berliinin vanhin kirkkorakennus. Sitä ei kyllä sisältä meinaa huomata, sen verran hyvässä kunnossa kirkkoa on pidetty.

Taide herätti myös keskustelua seurueessamme. Donille tuli siitä mieleen kalaverkko, minulle hämähäkinseitti ja Hoolle mustikoita, mansikoita ja klemettiinejä. Varmaankin sen vuoksi, että olimme juuri ostaneet verkkopussukallisen klementiinejä kotiin...

Kyldyyriannoksen jälkeen Hoo, jolla on aina nälkä paitsi ruokapöydässä, alkoi kitistä ruokaa. Erinäisten seikkailujen (mm. Trabant-safarille vilkuttamisen ja pankkiautomaatin etsinnän, joka on yllättävän vaikeaa ottaen huomioon kuinka monessa paikassa täällä kelpaa vain käteinen), löysimme Kastanienalleelta viihtyisän vietnamilaisravintolan. Hoo alkoi olla väsynyt ja riehakas, mutta jaksoi jäätelönkiilto silmissään taivaltaa ruokailun jälkeen vielä ennalta tuttuun jäätelöpaikkaan mansikkajäätelölle. Minä ja Don jaoimme siellä taivaallisen hyvän vegaanisen porkkanakakkupalan, joten on pakko suositella Oak & Ice -kahvilaa Prenzlauer Bergissä.

Hoo, joka edelleen nukkuu makoisia päiväunia (1,5-3 h), on viime aikoina heräillyt aamuisin ikävästi jo ennen kuutta. Ajattelimme siis kokeilla, josko hänelle riittäisivät unet kotimatkalla bussissa. No, emme ikinä päässeet bussille asti, sillä Hoo sammui Donin syliin saman tien kun pääsimme metroon. Ajelimme siis U2:lla melkein päätepysäkille asti ja Hoo veteli puolen tunnin unoset metron kilinästä ja kolinasta välittämättä. Sen jälkeen pieni jalka nousi taas kepeästi ja olimmekin kotona vasta hämärän alkaessa laskeutua.

Tekniikan ihmemaassa

Tänään teimme retken Deutsches Technikmuseumiin. Itsehän en ole erityisen kiinnostunut tekniikasta mutta keväällä bongasin jostain Facebook-keskustelusta maininnan, että pienetkin ihmiset viihtyvät tuolla museossa hyvin. Hoo on jo pitemmän aikaa puhellut, että haluaisi käydä museossa, joten kun muuta ohjelmaa ei tälle päivälle ollut tiedossa, toteutimme hänen toiveensa.

Koko museon kiertämiseen olisi mennyt helposti päivä tai pari, mutta ehdimme me kiinnostavimmat osat koluta. Hoo tykkäsi eniten lentokoneista, joita he menivät Donin kanssa katsomaan kun minä kiersin paperinteon, tekstiilityöt ja kirjapainotaidon. Jälkimmäisessä sain olla ihan itsekseni oppaan kanssa, joten se ei taida olla se kaikkein vetovoimaisin kohde ainakaan lapsiyleisölle. Jota muuten oli paljon.

Minä kuitenkin viihdyin ihan kunnon tovin vanhojen painokoneiden keskellä. Ne taitavat olla ainoita koneita, joista minäkin innostun. Paperikoneen pienoismalli puolestaan toi mieleen muistoja isäni työpaikalta paperitehtaassa, jossa minäkin lapsena tulin useamman kerran käyneeksi.

Junaosasto oli aikamoisen suuri ja siellä tuli kierreltyä pitkään. Don halusi luonnollisesti tutustua vanhaan panimorakennukseen ja valokuvausosastolta löysimme kameran poikasineen. Laatikkokameran äärellä Hoo ihmetteli pitkään, että ihanko oikeasti sillä voi ottaa valokuvia.

Kaiken kaikkiaan tekniikkamuseo oli lopulta oikein mukava paikka. Vanhalla puolella portaita joutui kapuamaan vähän liikaakin, etenkin kun ilmaistointi oli avointen ikkunoiden varassa. Muuten paikka oli oikein mainio ja piti todellakin paikkansa, että pikkuväki siellä viihtyy. Heidät oli myös otettu hyvin huomioon asiakkaina, sillä välipalan syöntiin löytyi omat paikkansa ja vessoja oli ripoteltu sinne tänne.

Lounasta nautimme alakerran ravintolassa ja sekin oli oikein hyvää, vaikka Hoo ei suostunutkaan syömään kuin ranskanpottuja ja kaksi haarukallista chili con carnea. Kotimatkalla Hoo otti metrossa pienet torkut isin sylissä, sen verran voimille retkemme otti.