Kesäloma Suomessa

Vielä on muutama päivä kesälomaa kotimaassa jäljellä. Tarkoitukseni ei ollut pitää blogitaukoa, mutta semmoinen tästä lomasta näköjään tuli.

Minä siis tulin Hoon kanssa lentämällä Suomeen heinäkuun alussa ja ennakko-odotuksista huolimatta lentomatka sujui oikein mainiosti. Koneen päästyä lentokorkeuteen Hoo käpertyi istuimelleen kuin kissa ja nukkui siihen saakka kunnes herättelin hänet laskeutumista varten.

Alkuloman vietimme Imatralla minun lapsuudenkodissani ja siellä Hoo sai ravata tätsyn kanssa ympäri maita ja mantuja. Lampaita, joista Hoo pitää kovasti, pääsimme silittelemään jopa kahteen otteeseen. Ilma suosi myös sen verran, että pääsimme mökille. Minäkin uskaltauduin lämpimimpänä päivänä heittämään talviturkin.

Loman toisen puoliskon olemme olleet Jyväskylässä Donin kotona. Mummon ja papan mökillä Hoo on päässyt puljaamaan vedessä, eikä sen viileys ole pahemmin nuorta uimaria haitannut. Välillä on leikitty serkun kanssa ja hyvä ystävä Oulusta on myös käynyt kylässä. Minä puolestani tein pienen syrjähypyn Tallinnaan,  jossa kävin ystäväni kanssa pienellä kankaanostomatkalla.

Loppuviikosta on edessä siis paluumatka kotiin Berliiniin. Hassua kyllä, suhtaudun siihen vähän ristiriitaisesti. Hoo aloittaa ensi viikolla päiväkodissa ja se tietysti tuo uusia haasteita. Loma on myös konkretisoinut sen, miten paljon helpompaa elämä kotimaassa on. Ei ole kielimuuria, internet toimii joutuisasti metsänkin keskellä, ruoka on tuttua ja turvallista ja niin edelleen. Toisaalta taas on kiva palata, koska siellä on oma koti ja kaikki omat tavarat ja onhan se nyt kuitenkin Berliini.

Eli tällaisissa tunnelmissa mennään ja nyt yritetään vielä nauttia viimeisestä lomaviikosta sekä keksiä, miten kaikki loman aikana tehdyt ostokset saadaan mahtumaan matkalaukkuun...

Seikkailuleirillä Tegelin metsässä

Täällä Berliinissä toimii Suomi Keskus, joka järjestää kaikenlaista toimintaa paikallisille suomalaisille ja Suomen ystäville. Maaliskuusta asti olemme Hoon kanssa käyneet tiistai-aamupäivisin Suomi Keskuksen perhekerhossa ja siellä kuulin ensimmäistä kertaa kesäkuussa pidettävästä seikkailuleiristä. Jossain hetkellisessä sosiaalisuuden puuskassa ja mielenhäiriössä menin ilmoittamaan meidän perheemme leirille. Siellä me sitten vietimmekin eilisen päivän ja tämän aamupäivän noin kuudenkymmenen muun suomalaisen kanssa.

Leiri pidettiin leirikeskuksessa Tegelin metsässä. Meiltä kotoa matkaa oli autolla kolmen vartin verran ja vaikka junan äänet kuuluivat leirikeskukseen, eli ihan lähellä sivistystä oltiin koko ajan, oli miljöö varsin metsäinen.

Eilen aamulla kotoa lähtiessä epäilys kalvoi mieltäni, sillä en ole mikään leiri-ihminen ja edellinen leirikokemukseni on vuoden 1994 rippileiriltä. Ei sekään niin traumaattinen kokemus ollut, tuntuipa vain vastahankaiselta leireillä vieraiden ihmisten kanssa. Onneksi lopputulos osoittautui tällä kertaa oikein kivaksi. Suurimmat yhteneväisyydet rippileirin kanssa olivat siinä, että tämän seikkailuleirin järjestäjänä toimi (Berliinin suomalainen) seurakunta. Ja että rippileirin tavoin, seikkailuleirilläkin syötiin koko ajan.

Koska Hoo on vielä niin pieni, hänelle ei ohjelmaa ollut ihan yhtä paljon kuin isommille lapsille. Sitä oli kuitenkin aivan riittävästi ja hauskintahan koko hommassa oli leikkiä toisten lasten kanssa. Samassa huoneessa kanssamme yöpyi kaksi muuta liki nelivuotiasta tylleröä perheineen ja yhteisiä leikkejä riitti liukumäessä ja hiekkalaatikolla. Eniten Hoo taisi pitää kasvomaalauksesta ja edelleen vaalimme nenänvartta peittävää sateenkaarikuviota kuin suurempaakin aarretta.

Kuten sanoin, ruoka ei leirillä loppunut kesken. Illalla tarjolla oli makkaraa ja pihvejä, leirinuotilla paistoimme tikkupullaa ja vaahtokarkkeja (sikäli kun ne ehtivät nuotiolle asti...). Pienten nukahdettua pappi kaivoi kitaran esiin ja lauloimme kaikki iloisimmat suomalaiset nuotiolaulut. Eli Murheellisten laulujen maan, Lumi teki enkelin eteiseen, Joutsenlaulun, Viidennentoista yön, Lapin kesän, Syksyn sävelen ja mitä näitä nyt on...

Minäkin ylitin itseni ja tavallisuudesta poiketen valvoin puoleen yöhön asti. Aamukahdeksalta heräsin Hoon kutitteluihin kun hän oli luikahtanut pois kerrossänkymme yläpediltä. Siellä nukkuminen kuului ehdottomasti myös Hoon leirielämän kohokohtiin.

Treptower Park ja neuvostomonumentti

Täällä Saksassa on tänään isäinpäivä. Meillä sen juhliminen jäi varsin olemattomaksi, mutta tulipa Donille kuitenkin vapaapäivä töistä. Aamulla, kun aurinko vielä paistoi ja oli lämmin, keksimme lähteä retkelle Treptower Parkiin, joka on noin parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä meiltä.  Matkaan tosin meni ainakin tuplasti se aika, sillä lähikatu oli suljettu jonkin poliisihässäkän (ehkä kolari?) vuoksi ja bussia ei näkynyt eikä kuulunut. Berliinin joukkoliikennehän toimii erinomaisesti ja on nopeaa, mutta kun tulee joku hässäkkä, sitten kestää.

Lopulta pääsimme kuitenkin junalla kohteeseen ja aurinkokin alkoi olla pilvessä. Mitään kovin ihmeellistä Treptower Parkin joenpuoleisessa osassa ei sinänsä ole, kunhan vain on isohko vihreä alue. Hoo, jonka kanssa vihdoinkin uskaltaa lähteä tällaisille retkille ilman rattaita, juoksenteli kuitenkin tyytyväisenä ympäriinsä, ihmetteli suihkulähdettä ja keräili kasveja. Jännitävämmät nähtävyydet löytyvät kuitenkin puiston etelälaidalta.

Treptower Parkin läpi kulkee Puschkinallee, jonka etelänpuoleisessa puistossa on suurin Berliinin kolmesta neuvostomuistomerkistä. Wikipedian mukaan se on myös koko Saksan suurin neuvostosotilaiden hautausmaa.

Monumentti on kieltämättä häkellyttävä. Isoissa kivipaasissa on sitaatteja Stalinilta ja koko alueen perällä seisoo valtavan kokoinen lasta kannatteleva neuvostosotilas, jonka miekka on kalauttanut halki hakaristin. Toiseen suuntaan katsoessa kaukaisuudessa sojottaa luonnollisesti alati valvova isoveljemme, Alexanderplatzin tv-torni.

Huomasin pohtivani monumentin äärellä sitä, mitä meidän ajatamme jää jäljelle. Ei ole diktaattoreita (mikä on toki pelkästään hyvä!) rakennuttamassa valtavia, ajasta ikuisuuteen säilyviä muistomerkkejä, mutta eipä niitä juuri tehdä muutenkaan. Onhan se tavallaan sääli. Itse katson näitä monumentteja aina taiteen kautta enkä jaksa lakata ihmettelemästä sitä, miten hienoja rakennelmia ihmiset saavat aikaan, kun siihen tarjotaan resurssit. Olkoonkin, että syyt teosten takana voivat monesti olla hämmentäviä, äärimmillään jopa vastenmielisiä.

Pyöräilykauden avaus

Tänään lähdimme testaamaan Hoon uutta polkupyörää. Ensimmäinen testiajelu päättyi pissahätään ja siihen, että minä sain kantaa pyörän kotiin. Enkä nyt tämän toisenkaan reissun jäljiltä vielä lähtisi mitään Neuköllnin ympäriajoa suunnittelemaan...

Hetken Hoo jaksoi polkea, sitten alkoi kiukkuilu. Kiukun syy jäi vähän epäselväksi, mutta kai se liittyi siihen, että A) pelotti, B) oli apupyörät, C) pyörä on aavistuksen iso ja/tai D) Hoo ei vielä osaa ajaa kunnolla. Aikamoisella taistelulla saimme hänet satulaan ja takaisin kotiin, mutta ehkä se tästä vielä lähtee.

Täällä Berliinissä on kaiketi ihan hyvä pyöräilykulttuuri ja pyöräkaistoja on paljon. Itse en ole vielä uskaltautunut ajelulle, Don puolestaan käy töissä pyörällä. Hiukan minua hirvittää ajatus ajamisesta autojen seassa, mutta kai sitä on rohkaistava vielä mielensä, sillä kyllähän pyörällä pääsisi nopsemmin liikkumaan. Etenkin, kun täällä nyt näyttää olevan ihan kunnon kesä.

Hellepäivän eläintarharetki

Ystäväperhe Oulusta on ollut ilonamme lauantaista asti. Sunnuntaina teimme äitienpäivän kunniaksi retken Tierparkiin, joka on Berliinin kahdesta eläintarhasta se suurempi. Ja pakko sanoa heti alkuun, että huomattavasti kivempi myös kuin Zoo. Tierpark on nimensä mukaisesti hyvin puistomainen. Eläinten aitaukset putkahtelevat esiin pusikoiden ja metsiköiden takaa ja monet aitauksista ovat myös hyvin "avoimia". Läheskään kaikissa ei ole häkkimäisiä aitoja, mikä tekee miljööstä paljon viihtyisämmän.

Suurimman vaikutuksen nuoriin eläinten ystäviin taisivat tehdä norsut. Etenkin äitinorsu, joka kakkasi ja pissasi sekä pikkunorsu, joka joi sitä pissaa. Se oli niin "yäk!" ja "ällöttävää!", että sitä on pitänyt muistella moneen otteeseen. Todella moneen otteeseen.

Myös kenguru, jonka pussista tursotti ulos poikanen, oli kovasti kiinnostava. Mutta ei läheskään niin kiinnostava, kuin se pissanjuojanorsu.

Kovin pitkään emme Tierparkissa ehtineet vaeltaa, kun pienet ihmiset jo väsähtivät kuumassa ilmassa. Me aikuiset saimme rauhassa syödä ja nauttia ravintolan antimista kun marakattiorkesteri siirtyi kärryihinsä kuorsaamaan. Läheskään kaikkia eläimiä emme ehtineet ja jaksaneet kiertää katsomassa, sillä lopulta helteinen ilma kääntyi vesisateeksi. Hoo jäi vähän kaipaamaan karhuja, mutta uskallan luvata, että menemme Tierparkiin vielä uudestaan.

Eläintarhailun lisäksi on menty lähinnä pienten ystävysten ehdoilla ja eilen he pääsivät peräti kolmeen eri leikkipuistoon rymyämään. Sen lisäksi Hoon muovailuvahat ovat olleet kovassa käytössä kun leipuri hiivat ovat tehneet milloin minkäkinlaista leipomusta. Välillä on luonnollisesti myös kikatettu ja rätkätetty ja pompittu sängyllä ja juostu ympäri asuntoa. Mitä nyt kolmivuotiaat yleensä tekevätkään.