Synnyinmaa kun taakse jäi

Kolme viikkoa sitten Finnairin lento AY1432 nousi Tegelin kentältä ja toi minut ja vauvan Suomeen. Kun minä putsasin pikkuruista kakkapyllyä yläilmoissa, Don ja Hoo köllöttelivät laivalla pallomeressä ja söivät buffetissa mahansa killilleen.

Kolme viikkoa on siis kulunut Berliininmunkkivuoden päättymisestä. Viimeiset päivät olivat sekavia ja hektisiä. Minä hoidin vauvaa ja Don pakkasi autoa, yritimme myydä (ja möimmekin) ylimääräisiä tavaroita ja tuskailimme sitä, mikä kaikki mahtuu kyytiin. Hoolla oli viimeinen päivä Kitassa ja kiersimme siellä sanomassa heipat. Päiväkodin johtaja pyysi Hoota kirjoittamaan ja kertomaan kuulumisista. Suomessa kaikki oli valmiina: asunnon vuokrasopimus tehty ja päiväkotipaikka odottamassa.

Viimeinen päivä oli kaikkein sekavin. Hoo pyöri jaloissa, vauva yritettiin saada nukkumaan mahdollisimman pitkään ja Don tunki tavaroita autoon. Minä siivosin paikkoja hikisenä ja ehdin suihkuun puoli tuntia ennen kuin asunnon tarkastaja saapui. Lopulta kaksi vuokranantajan edustajaa saapui syynäämään paikkoja. Tunti siinä ainakin vierähti kun saksalaisella tarkkuudella käytiin jalkalistat ja seinien maalipinnat läpi. Lopulta kaikki oli ohi. Luovutimme avaimet ja vauva kannettiin autoon. Minä ja Hoo kävelimme viimeistä kertaa lähikaupalle ostamaan vaippapaketin, joka oli käytännössä ainoa tuliainen, jonka ostimme. Vielä siinä vaiheessa en tiennyt, että joululahjasampanjani tulee jäätymään ja poksahtamaan ennen kuin olemme uudessa kodissa.

Viimeisen kerran ajoimme Hoon kanssa bussilla Schöneweiden ostarin luo ja kävelimme Edekaan hampurilaisille. Don odotti siellä jo vauvan kanssa. Kun olimme syöneet, tilasin taksin ja ajoin vauvan kanssa Kurfürstendammille hotelliin odottamaan aamuista lentoa. Hotellihuoneessa kaikki tuntui vieraalta. Tuntui kuin olisimme olleet jossain ihan vieraassa kaupungissa yöpöyksin. Sieltä oli pakko päästä ulos. Vauvan syötyä pakkasin hänet kantoreppuun ja lähdimme kävelylle. Tuttu ja turvallinen kotikaupunki löytyi jälleen ja hetkellinen ahdistus kaikkosi. Löysin itseni Savignyplatzin aseman luota ja tajusin, että hotelli, jossa olimme Donin kanssa häämatkalla, on jossain ihan lähellä. Sitä en enää lähtenyt etsimään, mutta etsin vielä yhden lankakaupan, jonka olin joskus kännykkään merkannut ylös. Vyyhti törkeän hintaista lohtulankaa lievensi hiukan edessä olevan eron tuskaa.

Aamulla oli pakkasta. Seitsemän maissa menin reppuvauvan kanssa aamupalalle ja katselin ikkunasta aamuauringossa kellivää Kurfürstendammia. Se oli kaukana niistä huudeista, joilla päivittäin liikuin, mutta silti se tuntui omalta.

Kiitos erään ystäväni, matkustimme vauvan kanssa lentokoneen bisnesluokassa. Se oli kaikella tapaa kivaa, etenkin siinä vaiheessa kun piti pestä se kakkapylly siellä yläilmoissa... Muutoin vauva oli mainio matkakumppani. Eikä säikähtänyt siinäkään vaiheessa, kun sai ensikosketuksen kotimaansa arktiseen ilmastoon. Mutta synnyinmaataan se selvästi kaipaa. Ainakin se kovasti tuijottelee uuden kodin makuuhuoneessa olevaa Berliini-aiheista verhoa.

"I had become a slave to the Ikea nesting instinct"

Uusi koti uudessa talossa, viime vuonna valmistuneessa.
75 neliötä. Kaksi makuuhuonetta ja yhdistetty keittiö-olohuone.
Puhtaanvalkoiset seinät ja pieni parveke junaradalle päin.
Kaukana kaikesta siitä, mikä ihmisille tulee mieleen, kun kerrot muuttavasi Berliiniin. Ei, Schöneweide ei ole (vielä) niitä suosittuja hipsterikaupunginosia, joissa voit kävellä aamulattelle alakerran kahvilaan.

Mutta vaikka se jollain tavalla korpeaakin, että emme saaneet asuntoa pastellinsävyisestä satavuotiaasta kivitalosta, jonka vierestä kulkee raitiovaunu, me kuitenkin saimme asunnon. Loppujen lopuksi oikein hyvän asunnon. Ei tarvitse kikkailla satavuotiaitten ikkunoiden tai ovien tai natisevien lautalattioiden kanssa. Hissi kulkee, vettä tulee ja menee ja kaikki tuoksuu vielä uudelle.

Viikonloppuna teimme kaksi retkeä Ikeaan.
Kahteen eri Ikeaan, joten olemme puolivälissä Berliinin Ikeat -turistikiertuetta.
Nyt meillä on kirkkaanpunainen sohva ja neljä valkoista lipastoa. Keittiössä jääkappi ja vuokranantajan piikkiin saatu, saksalaisen hellanasentajan paikoilleen askartelema hella. Muuten keittiössä ei vielä olekaan kuin tyhjät seinät, sillä näillä hulluilla saksalaisilla on tapana muuttaa kaikki keittiön kaapitkin mukanaan. Jos se alkaa ahdistaa, voi onneksi mennä kylpyammeeseen lillumaan.

Jospa se nyt tästä vihdoinkin alkaisi kunnolla.
Se Berliininmunkkivuosi.

Kun meistä tuli berliiniläisiä

Bürgeramt Köpenickin raatihuoneella.

 
Anmeldung ja bürgeramt.
Siinä kaksi saksalaisen byrokratian helmeä, joihin tutustuin aika varhaisessa vaiheessa, kun ryhdyin tutkimaan mitä Saksaan muuttaminen käytännössä tarkoittaa. Näistä kahdesta kohosi henkinen Mount Everest ja olin varma, että kunhan niistä selviää, niin sitten kaikki on helppoa. Sellaisen kuvan aiheen googlettelu ainakin antoi.

No, todellisuus on osoittautunut hiukan toiseksi. Kuten tiedätte, asunnon saaminen se vasta vaikeaa olikin. Asunto kuitenkin on ensimmäinen edellytys Anmeldungin tekemiselle bürgeramtissa, joka on siis se virasto, jossa jokaisen Berliiniin (tai Berliinissä) muuttavan on itsensä rekisteröitävä. Mikäli kyse ei ole lomamatkasta. Käytännössä bürgeramtissa siis rekisteröidytään asukkaaksi tiettyyn osoitteeseen ja tapahtuman huipennuksena saa käteensä Anmeldungina tunnettavan Amtliche Meldebestätigung für die Anmeldung -kupongin. Jota kuulema tarvitaan jokaisessa mahdollisessa hommassa alkaen videoiden vuokraamisesta ja pankkitilin avaamisesta. Mutta niistä en tiedä vielä mitään, koska emme ole niin pitkällä.

Mihin tämä Anmeldungin ja bürgeramtin kauheus sitten perustuu?

Ilmeisesti ainakin siihen, että Anmeldung on tehtävä tietyn ajan sisällä (olikohan se kaksi viikkoa) muuttamisesta. Ja aikoja sinne bürgeramtiin ei meinaa saada sitten yhtään millään. Ja paras tapa päästä sinne, on mennä jonottamaan aamukuudelta. Niin ainakin joka paikassa väitetään.

No, me saimme asunnon avaimet tiistaina ja samana päivänä varasin netin kautta ajan bürgeramtiin torstaiksi.

Veikkaan, että maine on syntynyt siitä, että monet Berliiniin muuttavat haluavat mennä siihen lähimpään bürgeramtiin, vaikka homman voisi käydä hoitamassa ihan missä bürgeramtissa tahansa. Monilla se lähin paikka sitten onkin juuri siellä suosituimmilla asuinalueilla. Me taas muutimme täkäläisittäin ihan pöndelle ja kävimme bürgeramtissakin pöndellä.

Toinen seikka, joka etukäteen hirvitti, oli lippusten ja lappusten ja liitteen liitteiden riittävyys. Siitäkin kun on saanut lukea kaikenlaisia tarinoita. No, meillä oli mukana:

• Anmeldung-anomus
• passit
• vuokranantajan todistus, että olemme muuttaneet asuntoon
• itse netistä tulostettu (suomenkielinen...) ote väestötietojärjestelmästä

Jälkimmäisen mukaan ottaminen oli aika hyvä veto, sillä istuessamme tiskin äärellä hillityn tyylikäs, harmaantunut Herr Jotakin ehti kaipailla vihkitodistusta (jäi Suomeen kun ajattelin ettei sitä tarvita) ja Hoon syntymätodistusta (jota emme koskaan ole saaneet). Napakasti hän myös huomautti ensialkuun, että Hootahan ei ole merkitty asukkaaksi vuokranantajan todistukseen. Siinä vaiheessa ehdin ajatella, että tähänkö tämä nyt kaatui...

Mutta ei. Reilun vartin verran selvittelimme lappusiamme, tulkkasimme suomenkielisestä väestörekisteriotteesta avioliittoa ja lasta koskevia osia, täytimme Hoosta oman Anmeldung-anomuksen, jota emme etukäteen olleet hoksanneet täyttää, ja naureskelimme hyväntahtoisesti virkailijan yrityksille lausua suomenkielisiä paikannimiä. Sitten Herr alkoi naputella tietoja koneelle, tulosti tulosti yhden aanelosen, allekirjoitti sen ja iski leiman päälle.

Ja sitten olimme berliiniläisiä.
Myös Berliinin mielestä.

"Hoidetaan kämppä Berliinistä, ne on halpoja siellä"

Minut tuntevat tietävät, etten välitä Samuli Putrosta.
No, otsikon sitaattiin sanon sen verran, että eipä tiedä Putron poika mistä laulaa. Tai ehkä tiesi biisin ilmestymisen aikaan, mutta se oli silloin se. Hinnat ovat nousseet eikä se ollut tänne tullessa yllätys. Yllätys oli, miten vaikeaa asunnon saaminen on.

Ensimmäisenä päivänä täällä yritimme mennä yhteen välitystoimistoon, mutta emme päässeet ovisummeria pidemmälle, koska Frau toisessa päässä ei puhunut eikä ymmärtänyt englantia.

Siirryimme sähköisiin välineisiin.
Don (rohkeampana englanninpuhujana) soitti erinäisiin paikkoihin ja hänen työpaikkansa assistentti avusti sellaisten kanssa, jotka puhuivat vain saksaa. Puheluja on kertynyt varmasti lähemmäs parikymmentä.

Minä olen näköjäään lähettänyt viestiä noin viidestätoista eri asunnosta eri välittäjille. Hienolla Google Translator -saksalla ja englannilla täydennettynä. Vastauksia olemme saaneet pääasiassa saksaksi, jos ylipäätään olemme saaneet vastauksia.

Kävimme katsomassa noin kymmentä asuntoa ja täytimme saman verran hakemuksia.

Yksi kaatui siihen ettei ollut Schufaa (paikallinen luottotietotodistus, jonka saa vasta kun on osoite Berliinissä, jonka saa monesti vasta sitten kun on Schufa, jonka saa kun on osoite, jonka...) emmekä suostuneet maksamaan kuuden kuukauden takuuvuokraa (joka on muuten kuulema laiton pyyntö).
Yksi asunto meni nenän edestä.
Kolme meni muuten vain muille (tosin niiden vuokrailmoitukset roikkuvat netissä kai edelleenkin).
Yhden piti olla vapaa 1.3. mutta sitä tarjottiin meille vasta 1.4. alkaen, sillä vuokraajafirmalla on "uudet koneet ja laitteet eivätkä he pysty aiemmin tulostamaan vuokrasopimusta". Siis mitä?!
Yhteen asuntoon haluttiin vain saksaa puhuva vuokralainen.

Tosi monesta paikasta luvattiin soittaa "huomenna", mutta se huominen ei ole vielä koittanut.

Kolme vuokrahakemusta uiskentelee edelleen jossakin asuntohakemusten bermudberliininkolmiossa.

Pohjakosketus asunnonhaussamme tuli siinä vaiheessa, kun yhdestä paikasta sanottiin, että voisimme hakea asuntoa Salvador-Allende-Strasselta. No eipä koskaan haettu, sillä ahdistuin niin suunnattomasti siellä kymmenkerroksisten betonikolossien ja tukahduttavanharmaiden parkkipaikkojen keskellä, että lupasin muuttaa ihan mihin vaan, kunhan tänne ei tarvitse tulla.

No, ihan mihin vaan ei onneksi tarvitse muuttaa.
Muutettava kuitenkin on, sillä tänään laitoimme nimet paperiin ja uusi puhtaanvalkoinen kolmio odottaa meitä. Mutta siitä lisää myöhemmin!

Viimeinen kerhopäivä

Hoo oli tänään viimeistä päivää kerhossa, jossa on viimeiset puolitoista vuotta (eli puolet elämästään!!!) ollut kolmena päivänä viikossa. Siellä oli kuulema keskusteltu siitä, minne Hoo nyt muuttaa. Uuteen kotiin, tietenkin. Ja se on pinkki. Mutta missä se uusi koti on? No, uudessa kodissa... Sen tarkemmin ei Hoo osannut määritellä, mutta närkästys oli kuulema ollut kova, kun oli kysytty, että kuorma-autollako me muutamme. No ei tietenkään, vaan pakettiautolla.

Rakkain kerhoystävä oli piirtänyt muistoksi kuvan itsestään ja Hoosta. Se on niin liikuttava ja hieno, että pääsee varmasti seinälle uudessa kodissa. Vaikka Hoo ei kerhopäivän viimeisyyttä niin vielä tajunnutkaan, alkoi häntäkin eron hetkellä harmittaa. Ystävää puolestaan suretti niin paljon, että hän ei suostunut edes halaamaan. Toisen kaverin kanssa Hoo ei ensin tahtonut halata, mutta kun lopulta tahtoi, oli halaus niin ponteva, että molemmat kellahtivat nurin. Hoo kopsautti päänsä lumeen ja siitä alkoi parku. Kaikenkaikkiaan ero oli siis parkuisa ja sekava, mutta niinhän ne yleensä tuppaavat olemaan.

Kerhon tätejä lahjoin villasukilla, he ovat ne ansainneet jaksettuaan ravata marakattimme perässä. Berliiniläiseen päivähoitoon en ole vielä perehtynyt, mutta joku temmellyskenttä Hoolle olisi hyvä löytää. Yhtä kivojen vetäjien löytäminen voi tosin olla kiven takana.