Synnyinmaa kun taakse jäi

Kolme viikkoa sitten Finnairin lento AY1432 nousi Tegelin kentältä ja toi minut ja vauvan Suomeen. Kun minä putsasin pikkuruista kakkapyllyä yläilmoissa, Don ja Hoo köllöttelivät laivalla pallomeressä ja söivät buffetissa mahansa killilleen.

Kolme viikkoa on siis kulunut Berliininmunkkivuoden päättymisestä. Viimeiset päivät olivat sekavia ja hektisiä. Minä hoidin vauvaa ja Don pakkasi autoa, yritimme myydä (ja möimmekin) ylimääräisiä tavaroita ja tuskailimme sitä, mikä kaikki mahtuu kyytiin. Hoolla oli viimeinen päivä Kitassa ja kiersimme siellä sanomassa heipat. Päiväkodin johtaja pyysi Hoota kirjoittamaan ja kertomaan kuulumisista. Suomessa kaikki oli valmiina: asunnon vuokrasopimus tehty ja päiväkotipaikka odottamassa.

Viimeinen päivä oli kaikkein sekavin. Hoo pyöri jaloissa, vauva yritettiin saada nukkumaan mahdollisimman pitkään ja Don tunki tavaroita autoon. Minä siivosin paikkoja hikisenä ja ehdin suihkuun puoli tuntia ennen kuin asunnon tarkastaja saapui. Lopulta kaksi vuokranantajan edustajaa saapui syynäämään paikkoja. Tunti siinä ainakin vierähti kun saksalaisella tarkkuudella käytiin jalkalistat ja seinien maalipinnat läpi. Lopulta kaikki oli ohi. Luovutimme avaimet ja vauva kannettiin autoon. Minä ja Hoo kävelimme viimeistä kertaa lähikaupalle ostamaan vaippapaketin, joka oli käytännössä ainoa tuliainen, jonka ostimme. Vielä siinä vaiheessa en tiennyt, että joululahjasampanjani tulee jäätymään ja poksahtamaan ennen kuin olemme uudessa kodissa.

Viimeisen kerran ajoimme Hoon kanssa bussilla Schöneweiden ostarin luo ja kävelimme Edekaan hampurilaisille. Don odotti siellä jo vauvan kanssa. Kun olimme syöneet, tilasin taksin ja ajoin vauvan kanssa Kurfürstendammille hotelliin odottamaan aamuista lentoa. Hotellihuoneessa kaikki tuntui vieraalta. Tuntui kuin olisimme olleet jossain ihan vieraassa kaupungissa yöpöyksin. Sieltä oli pakko päästä ulos. Vauvan syötyä pakkasin hänet kantoreppuun ja lähdimme kävelylle. Tuttu ja turvallinen kotikaupunki löytyi jälleen ja hetkellinen ahdistus kaikkosi. Löysin itseni Savignyplatzin aseman luota ja tajusin, että hotelli, jossa olimme Donin kanssa häämatkalla, on jossain ihan lähellä. Sitä en enää lähtenyt etsimään, mutta etsin vielä yhden lankakaupan, jonka olin joskus kännykkään merkannut ylös. Vyyhti törkeän hintaista lohtulankaa lievensi hiukan edessä olevan eron tuskaa.

Aamulla oli pakkasta. Seitsemän maissa menin reppuvauvan kanssa aamupalalle ja katselin ikkunasta aamuauringossa kellivää Kurfürstendammia. Se oli kaukana niistä huudeista, joilla päivittäin liikuin, mutta silti se tuntui omalta.

Kiitos erään ystäväni, matkustimme vauvan kanssa lentokoneen bisnesluokassa. Se oli kaikella tapaa kivaa, etenkin siinä vaiheessa kun piti pestä se kakkapylly siellä yläilmoissa... Muutoin vauva oli mainio matkakumppani. Eikä säikähtänyt siinäkään vaiheessa, kun sai ensikosketuksen kotimaansa arktiseen ilmastoon. Mutta synnyinmaataan se selvästi kaipaa. Ainakin se kovasti tuijottelee uuden kodin makuuhuoneessa olevaa Berliini-aiheista verhoa.

Du bist so wunderbar

Yläilmoista katsottuna Berliini näyttää epätodelliselta.
Samaan aikaan valtavalta ja aivan pikkiriikkiseltä.
Se on kuin pienoismalli, jossa junat puksuttavat ja minikokoiset autot tööttäilevät. Vesi on tyyntä ja lakattua. Talot säntillisen epäsäntillisissä riveissä. Tuolla on Treptower Park ja tuolla seisovat joessa molekyylimiehet! Tuossa aivan alla, ihan pienenä, on tuomiokirkko. Mutta koti, millä suunnalla on koti?

Koti on tässä.
Kattojen yläpuolella ja kuluneilla kaduilla.
Hengitysilmassa. Metron ahtaudessa.

Perjantaiaamuna minä ja vauva astumme lentokoneeseen ja lennämme Suomeen. Don ja Hoo ovat siinä vaiheessa auton ja tavaroiden kanssa laivassa. Syövät buffetissa, puljaavat pallomeressä ja nukkuvat, paljon muuta siellä ei voi tehdä. Maaliskuun ensimmäisenä meitä odottaa uusi asunto Oulussa.

Viimeiset pari viikkoa olemme järjestäneet kaikkea.
Pakanneet tavaroita, myyneet ylimääräisiä, hankkineet (olosuhteiden pakosta) uuden muuttoauton, etsineet asuntoa ja vuokranneet sellaisen, hakeneet ja saaneet päiväkotipaikkaa, varanneet neuvola-aikoja, hankkineet kotivakuutuksia ja nettiyhteyksiä, ostaneet lentolippuja ja laivalippuja ja varanneet muutaman hotellihuoneenkin ja niin edelleen ja edelleen.

Nyt kaikki alkaa olla loppusuoralla.
Niin asunnon tyhjentäminen kuin jaksaminenkin.
Vauva heräilee paristi yössä syömään ja viettää aamuyöt ähkien, puhkien ja pikkukäsillä unissaan huitoen minun vieressäni. Nukun minkä nukun.

Mietin, että kyllä tämän kaiken olisi voinut helpommallakin tavalla tehdä.

Lauantaina kävimme vihdoinkin tv-tornissa.
Olisihan se ollut vähän noloa asua vuosi Berliinissä eikä ikinä käydä pallukassa, joka näkyy lähes kaikkialle.

Vinkki matkustajille: osta lippu tv-torniin etukäteen netistä. Me emme ostaneet. Voit myös ostaa lipun tornin juurelta lippuautomaatista. Me teimme niin ja "jonotimme" vuoroamme läheisessä ravintolassa. Ostaessasi lipun automaatista (kuten myös netistä) voit valita kellonajan, jolloin torniin haluat mennä. Ei tarvise jonottaa ja pääset jonon ohi hissiin sekä ylös että alas mennessä. Toki voit myös jonottaa lipputiskille ja hissiin, mutta nelivuotiaan ja vauvan kanssa liikkuessa se ei ole realistinen vaihtoehto.

Kuudes kerta toden sanoo

Hoo on kärttänyt jo monta viikkoa eläintarhaan pääsyä. Hänhän on vuoden sisään käynyt siellä vasta viisi kertaa, joten kyllähän sitä vielä kerran pitäisi...

Viime lauantaina oli harmaa ja tihkusateinen päivä, mutta kyllä otti koville selittää nelivuotiaalle, miksi emme silloin lähteneet eläintarhaan. Lopulta Don meni möläyttämään, että sunnuntaina sitten, vaikka minä yritin olla antamatta suoraa lupausta, ettei tulisi paha mieli.

Onneksi sunnuntai valkeni aurinkoisena, joskin kylmänä, ja niin me suuntasimme kohti Tierparkia. Näin Hoon eläintarhasaldo Berliinissä koostuu kolmesta vierailusta Zoohon ja kolmesta vierailusta Tierparkiin. Voipi olla, että seuraavaa eläintarhareissua saa hetken odottaa. Ähtärin pandat toki houkuttavat, mutta ei niillä hinnoilla...

Osuimme sopivasti paikalle kun jääkarhuaitauksella oli jonkinsortin luento menossa ja jääkarhut saivat pieniä herkkupaloja. En ole koskaan tainnut nähdä yhtä aktiivisia jääkarhuja. Yleensähän ne makaavat taljoina paikoillaan. Hoon kiinnostus jääkarhuja (tai ylipäätään mitään) kohtaan kesti ehkä noin minuutin, joten aika vikkelästi jatkoimme matkaa.

Kovin pitkälle emme päässeet ennen kuin Hoolle iski nälkä ja sitten pitikin suunnata kohti ravintolaa. Emmekä muuten olleet ainoa lapsiperhe siellä. Yksi valtava sali oli täynnä pienempää ja isompaa taaperoa, mutta hyvin mahduimme sekaan.

Eniten Hoo innostui taas lampaista ja vuohista, joita piti lopuksi kävellä silittämään ja ruokkimaan puiston toiselta laidalta asti. Yllättävän hyvin Hoo kuitenkin jaksoi Tierparkissa taapertaa, vaikka alue on oikeasti iso. I-SO. Väsy iski kotimatkalla raitiovaunussa, jossa Hoo-parka nukahti istuvilleen melkein samalla hetkellä, kun ratikka lähti liikkeelle. Sitä unta ei häirinnyt edes Pikkusiskon parkuna, sillä luonnollisesti hän heräsi nälkäisenä juuri kun lähdimme kotiin ja ruokintapaikkaa ei ollut mailla eikä halmeilla...

Viimeisiä murusia

Tammikuu näköjään jo meni. Se kului enimmäkseen kotona kykkiessä ja vauvaan tutustuessa. Loppukuusta sektiohaavani alkoi olla jo siinä kunnossa, että liikkuminen onnistui melko kivuttomasti. Yhtenä viikonloppuna onnistuimmekin tekemään ensimmäisen ravintolakäynnin vauvan kanssa ja sehän sujui yllättävän tuskattomasti. Taiturimaisesti olen myös kahtena päivänä hakenut vauvan kanssa Hoon päiväkodista, mikä sekin tuntuu aikamoiselta saavutukselta. Neljästi olen imettänyt vauvaa julkisella paikalla ja kerran jo kantoreppuillut paikalliseen tapaan. Nämä kaikki aion luonnollisesti kirjata ansioluettelooni.

Nyt onkin jo helmikuu.
Se tarkoittaa sitä, että aika käy vähiin.
Berliininmunkki on kohta viimeistä murusta myöten syöty.

Huomaan jo pyöritteleväni jäähyväiskappaleita mielessäni ja sanoittavani niitä uudelleen.
Suurlähettiläät on tähän liian arkinen, mutta muitakin on.

"Don't cry for me Schöneweide, the truth is I never left you..." ja "Bye bye Prenzlauer Berg, I'm gonna miss you, where ever I go, I'm gonna come back to walk these streets again..."

Muuttosuunnitelma on (luonnollisesti...) vielä ihan levällään, mutta nyt Don on lomalla joten ehkä se tästä alkaa hahmottua. Facebook muistuttaa minua vuodentakaisesta. Silloinkin kaikki oli levällään, sillä koko helmikuuhan vierähti hotellissa asuessa ja vasta maaliskuun alussa saimme tämän asunnon. Oi niitä aikoja, tavallaan kaipaan sinne ja tavallaan en.

Muuttaminen (joka on ihan syvältä enkä aio tehdä sitä tämän jälkeen enää ikinä koskaan [ennen seuraavaa kertaa...]) ahdistaa tietysti, sillä jostainhan sitä tavaraa on taas päässyt kertymään. Logistiikkakin ahdistaa, mutta selvittiinhän me tännekin päin. Helpompaa kotimaahan on mennä kuin suureen tuntemattomaan, joskaan ei yhtään niin jännittävää.

Ennen lähtöä on vielä muutama asia tehtävä.
Hoo on luvattu viedä vielä kerran eläintarhaan.
Minä olen alkanut haaveilla luonnontieteellisestä museosta.
Ja KaDeWen tavaratalo, jos sinne vielä yhden kerran pääsisi.
Tv-tornissakaan emme ole käyneet...

Alkuja ja loppuja

Tämä vuosi on toistaiseksi mennyt kotona pesiessä.
Parina viime päivänä olen vihdoinkin päässyt sängystä ylös ilman suurempia kipuja, mutta eilinen retki lähikauppaan (joka oli vuoden neljäs ulkoilu minulle) otti vielä vähän koville vaikka käveleminen jo helpompaa onkin. Niin kiva kuin sektio muuten olikin synnytystapana, on siitä toipuminen aika tylsää ja kivuliasta.

Elo vauvan kanssa on muutoin lähtenyt sujumaan ihan kivasti, mutta paino ei Pikkusiskolla ole noussut ihan toivottuun tahtiin. Lisämaitoa on pitänyt antaa kohta viikon verran, toivottavasti se alkaa näkyä myös puntarissa. Tänään totesin ystävälle, että minä nyt vaan en taida olla täysimetysäiti. Sen myöntäminen tuntui itseasiassa huojentavalle.

Eilen sain vihdoin aikaiseksi lähettää Hoon päiväkodin johtajalle sähköpostia siitä, että meidän aikamme täällä lähenee loppuaan. Tänään tulikin Hoon mukana päiväkodista lappu, jonka täyttämällä saamme irtisanottua päiväkotipaikan. Asunnon vuokrasopimus on irtisanottu jo viime vuoden puolella, mutta monta muuta juttua on vielä tekemättä. Ja aika moni juttu jää lopullisesti tekemättä, kyllähän vuosi niin turkasen lyhyt aika tällaisessa kaupungissa on.

Berliiniläinen syntymä

Kuten kuvasta näkyy, hän on lopultakin saapunut.
Mutta siitä lisää hetken päästä.

Edellisessä postauksessa jo kerroinkin, että Taimi teki raskausviikolla 38 kuperkeikan ja kääntyi perätilaan. Sen johdosta pääsin synnytyssairaalan seurantoihin mahdollisen edessä olevan sektion vuoksi. Lisäksi Taimen käännöksen jälkeen minulla todettiin yhden päivystyksessä ravatun viikonlopun aikana keuhkokuume. Joulunalusaika oli siis aikamoista sairaalassa ravaamista ja sairastelua ja Berliinin joulumarkkinat jäivät minun osaltani haaveeksi.

Donin vanhemmat saapuivat vieraaksemme jouluviikon tiistaina ja ihan hyvä niin, apukäsien kanssa saatiin Hoolle rakennettua vähän joulua kaaoksen keskelle. Minusta kun ei juuri ollut ulkona liikkumaan, vaikka antibiootti alkoi lopulta tautiini tepsiäkin. Jouluviikolla kävin kahdesti sairaalalla ja sektio päätettiin tehdä 27. joulukuuta, mikäli Taimi ei siihen mennessä tule järkiinsä ja käänny itse. Aatonaattona oli näistä sairaalakäynneistä jälkimmäinen ja sen päätteeksi rohkenin ulkoilla läheiselle kauppakeskukselle Donin kanssa. Ostimme vähän lisää jouluruokaa ja kaiketi muutaman joululahjankin. Illalla kotona ihmettelin kun mahassa tuntui välillä vähän oudolta ja ehdin jo pohtia, ovatko ne supistuksia. Hoon syntyessä supistukset olivat kuitenkin ensimmäisestä alkaen niin julmetun voimakkaita, että tämä pieni kipristely ei oikein tehnyt vaikutusta. Se myös lakkasi parin tunnin päästä, joten nukuin yöni tyytyväisenä.

Jouluaattona keitimme riisipuuroa ja teimme karjalanpaistia kinkun korvikkeeksi. Puoli kuuden maissa illalla pöytä oli katettu, kynttilät palamassa, pottumuusi ja paisti valmiina tarjoiltavaksi. Don ryhtyi pitämään maljapuhetta, toivotti vanhempansa tervetulleiksi ja mainitsi myös, että Taimikin voisi kohtapuoliin alkaa saapua. Suunnilleen niillä main tuntui siltä, että jotain lorahti. Kävin vessassa toteamassa, että sepä taisi olla lapsivettä, ja palasin kertomaan, että voisi olla hyvä hetki tilata taksi... Koska Hoo syntyi alle neljässä tunnissa, minut oli ohjeistettu siihen, että sairaalaan kannattaa lähteä heti eikä vartin päästä. Eipä siinä. Se karjalanpaisti jäi syömättä ja Donin viinilasillinen juomatta. Hoo vietti kaikesta päätellen antoisan jouluaaton mummon ja papan seurassa.

Olimme sairaalassa hiukan ennen kuutta ja edellisiltaisen kaltaisia supistuksia tuli ehkä vartin välein. Ihan omin jaloin pääsin kuitenkin perille ja valokuviakin ehdimme tilanteesta ottaa sairaalan pihalla. Vauvan sydänkäyrä laitettiin seurantaan ja lääkäri tuli toteamaan, että perätilassa ollaan edelleen eli sektioon mennään. Kello taisi olla lähempänä puolta seitsemää kun lääkäri totesi, että tunti saattaa mennä ennen kuin hän on näin aattoiltana saanut operoivan tiimin kasaan. Ihan niin kauaa siinä ei mennyt, sillä kello 19.10 Taimi oli jo maailmassa.

Sektio oli kyllä jännä kokemus. Spinaalipuudutuksen laittoa ehdin vähän pelätä, sillä jotenkin kuvittelin sen laittamisen sattuvan kovasti. No, sattuihan se saman verran kuin keskiverto verikoe. Jaloista lähti tunto lähes saman tien ja lääkärit vetäisivät pressun alavartalon peitoksi. Siinä vaiheessa Don kutsuttiin saliin ja homma alkoi. Jossain vaiheessa alkoi melkein naurattaa se hytkyntä ja riuhdonta, joka suojaverhon takana kävi. Mutta minkäänlaista kipua en tuntenut, mikä oli ihan terapeuttista Hoon kivuliaan luomusynnytyksen jälkeen.

Taimi kaivettiin esiin ja kiukkuisa kirkuna alkoi samantien. Minulle esiteltiin vauvan genitaalit, sillä olin sanonut etukäteen, ettei niistä ole täyttä varmuutta. Seuraavaksi anestesialääkäri kysyi nimeä ja oli vähän ihmeissään, kun minulla meni hetki sen "keksimiseen". Sitten Taimi vietiin tutkittavaksi ja jossain vaiheessa Don poistui hänen seurakseen. Vatsan kasaan kursimisessa meni huomattavasti kauemmin kuin avaamisessa ja jossain vaiheessa aloin jo voida pahoin. Se ei onneksi kestänyt kovin kauaa ja lopulta minut kärrättiin perhehuoneeseen, jossa Don ja Taimi köllöttelivät tähtitaivasledilamppujen alla.

Ensimmäinen yö (ja oikeastaan kaikki yöt sen jälkeenkin...) oli aika katkonainen. Don sai valloittaa parivuoteen ja minä pötkötin liikkumattomana perinteisessä sairaalasängyssä Taimen kanssa. Ei sitä nukkumiseksi voi sanoa, mutta ehkä jossain vaiheessa torkahdin. Aamulla meidät siirrettiin tavalliseen huoneeseen pari kerrosta alemmas ja Don pääsi käymään kotona. Taimen ajoitus oli sikäli mainio, että mummo ja pappa ehtivät hänet nähdä ennen Suomeen paluuta ja kaiken lisäksi vahtivat Hoota. Joka on muuten erittäin innokas ja ihastunut isosisko.

Ensimmäiset päivät sektion jälkeen olin kieltämättä aika kipeä ja ensimmäinen vessareissu otti kyllä voimille. Kotiin pääsimme sairaalasta torstaina, eli neljä yötä siellä ehdimme olla. Käveleminen tekee edelleen jonkin verran kipeää, mutta kyllä tässä kotona pystyy liikuskelemaan. Taimi on oikein valloittava pieni suppusuu ja tekee usein hyvin äreitä ilmeitä. Hänellä tuntuu olevan kaksi äänenvoimakkuutta: äänetön ja kirkuna. Jälkimmäistä käytetään etenkin vaipanvaihdon yhteydessä ja öisin.

Entä miltäpä tuntui lisääntyminen kielipuolena vieraassa maassa?

Ei hassummalta. Lääkärit ja kätilöt puhuivat enimmäkseen oikein hyvää englantia. Vuodeosaston hoitajat taas enimmäkseen eivät puhuneet englantia, mutta hämmentävän hyvin heidän kanssaan tuli toimeen. Kaiken tarpeellisen koen ymmärtäneeni. Kulttuurieroina mainittakoon ainakin se, että sairaala ei tarjonnut vaatteita leikkaussalikaapua lukuunottamatta. Tosin en tiedä onko se mikään puute, kun ottaa huomioon miten "viehättäviä" sairaalan vaatteet Suomessa ovat... Siinä kaavussa tosin kuljinkin ensimmäiset päivät ja sen jälkeen oli jo ihan kiva laittaa omat vaatteet päälle. Myös ruokailu on aika erilaista Suomeen verrattuna. Tarjolla oli kolme ateriaa: aamupala noin kello 9.00 (leipää, leikkeleitä, jogurttia), lounas noin kello 12.00 (jonka sai valita kolmesta vaihtoehdosta) ja iltapala noin kello 18.00 (lisää leipää, leikkeleitä ja jogurttia sekä salaattia). Hedelmiä, vettä, teetä, kaakaota ja kahvia oli tarjolla ympäri vuorokauden. Suomen sairaalatarjoiluihin "tottuneena" tämä kuulosti aika vähältä, mutta enpä kyllä nälkäiseksi itseäni kertaakaan tuntenut. Toki minulla oli hätävarasto suklaata mukana...

Sektioon ja saatuun hoitoon en voi olla muuta kuin tyytyväinen. Homma toimi kuin junan vessa. Lääkärit tuntuivat osaavan asiansa ja kaikki olivat koko ajan perillä siitä, että en puhu saksaa. Ainoa miinus tulee ehkä siitä, että "kotievääksi" annetun laskimotukoksia ehkäisevän piikin käyttöön ei oikein opastettu. Onnistuimme siis aamulla hajottamaan yhden piikin, mutta onneksi (kiitos saksalaisen systeemin) päivällä kotikäynnille tullut oma kätilöni auttoi asiassa ja lohdutti, että ei se yhden piikin puuttuminen haittaa kun olen jo jalkeilla.

Tässäpä tämä seikkailu ei-niin-lyhyesti. Seuraavaksi ohjelmassa on kolmas maailmansota eli vuodenvaihde ja jo alkaneiden ilotulitusten räiske. Ensi viikon haasteena on metsästää Taimen syntymätodistus jostain byrokratian kiemuroista ja selvittää, miten hänet kirjataan Suomen kansalaiseksi. Passikin tarvittaneen, sillä aikamme täällä vähenee vääjäämättä. Ja onpa siinä muutossakin "muutama" pikkujuttu vielä järjestämättä (eli siis ihan kaikki).

Kun mikään ei riitä

Täällä ei nyt melkein pariin viikkoon ole juuri nukuttu täysiä öitä.
Ehei, vauva ei ole tullut.
Valitettavasti.

Hoo sairasti viime viikon.
Kuume kipusi pahimmillaan yli 39 asteen ja ainakin yksi yö meni itkeskellessä kipeää kurkkua. Tai toisin sanoen korvia, mutta eihän pieni niitä erota. Tohtori Torben määräsi nenäsuihketta ja särkylääkettä, jotka alkoivatkin tepsiä ja neljä päivää sohvalla ihmisriepuna ees taas vaeltavassa kuumeessa maannut lapsi alkoi viikonloppuna olla jo melkein oma itsensä. Yskä oli (ja on) edelleen hirmuinen.

Perjantaina alkoi näyttää siltä, että tauti on tavoittanut minut. Lauantai meni vielä jotenkuten mutta sunnuntai oli jo tuskaa. Kurkkuun sattui, päähän sattui, joka paikkaan sattui, yskä oli jotain ihan omaa luokkaansa. Maanantaina Don vei Hoon uudelleen tohtori Torbenille, joka käski vielä tämän viikon jatkaa kotona oleilua ja nenäsuihkeen käyttöä. Minä testasin Berliinin taksipalvelut ja menin omalle lääkärilleni saamaan antibioottikuurin. Se ei todellakaan ole ollut mikään ihmeantibiootti, sillä yskää, räkää ja vuotavia silmiä riittää edelleen. Viime yönä pisin yhtenäinen unijakso oli kai kolme tuntia, sillä astmaatikkonahan kaikki ottaa hengityselimistöön tiukemmin. Parhaimmillaan (siis pahimmillaan) heräilen tunnin välein yskimään limaa kurkusta ja niistämään. Sekä auraamaan silmiä auki, sillä ne vuotavat niin, että muurautuvat nukkuessa umpeen.

Eikä tässä vielä kaikki!

Ehei.
Eilinen viikottainen vauvatsekkaus lääkärillä paljasti sen, että vielä viikko sitten hyvissä asemissa ollut Taimi on ruvennut istumalakkoon. Vauva on siis kääntynyt ympäriämpäri ja nakottaa väärässä asennossa. Näin viikolla 38+6. Ehkä johtuen yskästä, ehkä stressistä ja siitä etten ole saanut nukuttua. Ehkä ihan vaan kiusallaan.

Sain käskyn mennä eilen suoraan sairaalaan, jossa tosin olin vain hetken kun mitään ihan kriittistä tilannetta ei ollut ja sain tälle päivälle ajan lääkäriä tapaamaan. Tänään lääkäri tutki Taimen ja veikkasi painoksi jo peräti 3,8 kg. Mikä tarkoitti sitä, että hän ei suositellut enää vauvan kääntämistä. Toisena vaihtoehtona olisi perätilasynnytys jossain toisessa sairaalassa, mutta siitä kieltäydyin itse. Joten tällä hetkellä siis odotamme synnytyksen käynnistymistä. Jos Taimi on siihen mennessä muljauttanut itsensä oikeaan asentoon, ongelmaa ei ole. Jos hän sitkaasti töröttää väärin päin, tehdään sektio. Ja jos mitään ei tapahdu ensi viikon torstaihin eli laskettuun aikaan mennessä, palajan sairaalan lääkärin juttusille tekemään seuraavan suunnitelman.

Mikäs tässä on odotellessa ja valvoskellessa yöt yskien ja niistäen.

Eipä tässä, hauskaa joulun odotusta sinnekin...

p.s. Eikä tässäkään vielä kaikki. Hoo on tietenkin oksennellut tänään pariin otteeseen.

Minä ja mun Hebamme

Olen nyt päässyt raskauden siihen vaiheeseen (rv 37+5), jossa lääkärillä pitää ravata kerran viikossa. Näen siis rouva tohtorini kuukauden aikana suunnilleen useammin, kuin Suomessa näkisin koko raskauden aikana...

Lääkärin lisäksi etsin keväällä itselleni Hebammen, kätilön. Hebamme vastaa suunnilleen suomalaista neuvolan terveydenhoitajaa, tosin sillä erotuksella, että asiakkaan niin halutessa Hebamme tulee kotikäynnille. Ja tokihan minä olen niin halunnut!

Olen toistaiseksi tavannut Hebammeni ehkä neljä tai viisi kertaa. Useamminkin olisi voinut, mutta eipä tässä ole tarvetta ollut. Hauskaksi Hebammen palvelut muuttuvat vauvan synnyttyä (näin olen ymmärtänyt). Hän nimittäin tulee päivittäin kotikäynnille, tarpeen mukaan tietenkin. En muista käyntien määrää, mutta se taisi olla lähempänä kymmentä. Hebammen käyttö on ei ole tietenkään pakollista, mutta vaihtoehtona on sitten roudata vastasyntynyttä lääkärille, joten onhan se kivempaa jos joku tulee kotiin.

Vaikka Hebamme tarkoittaa kätilöä, se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että hän olisi synnytyksessä mukana. Sinne olisi voinut etsiä doulan tai Beleghebammen. Synnytyssalissa työskentelevät kätilöt ovat ilmeisesti aina Beleghebammeja, mutta heitä on myös yksityisyrittäjinä, jolloin heidän kanssaan voi hoitaa raskaudenseurannan sekä synnytyksen ja jälkihässäköinnin.

Itse mietin jonkin aikaa, onko koko Hebammelle käyttöä kun siellä lääkärissäkin pitää alituiseen ravata. Lopulta kuitenkin etsin itselleni sellaisen, sillä ajattelin Hebammelta olevan helpompi kysellä kaikenlaista mieleentulevaa. Se oli ihan hyvä ratkaisu. Olin kaiketi aika onnekas, että löysin Hebammeni niin nopeasti. Suosituimmilla alueilla ja suosituimpia Hebammeja pitää nimittäin varailla suunnilleen ennen siittämistä. Omani löytyi onneksi muutamassa viikossa ja hän puhuu lisäksi oikein kelvollista englantia.

Toistaiseksi olen siis ollut tyytyväinen Hebammeeni, jonka näin viimeksi eilen. Hän totesi Taimen olevan varsin alhaalla, mikä selittää sen, miksi liikkeet tuntuvat reisissä asti... Siihen, milloin Taimi päättää saapua, hän ei ottanut muuta kantaa kuin "babies do what they want". Siihen on tyytyminen.

Synnytyssairaalaseikkailu

Täällä Saksassa ihminen saa ihan itse valita sairaalan, jossa tahtoo lapsensa maailmaan ponnistaa. Se tuntuu sikäli jännältä, kun esikoisen kohdalla vaihtoehtoina olivat tosiaankin Oulun yliopistollinen sairaala ja Oulun yliopistollinen sairaala...

Berliinin mamujen facebook-ryhmässä käydään paljonkin keskustelua sairaaloiden paremmuudesta ja siitä, minne kannattaa synnyttämään mennä. Itse menin helpoimman kaavan mukaan ja valitsin sen lähimmän sairaalan. Hoon synnytyshän kesti ensimmäisestä supistuksesta kolme tuntia ja 48 minuuttia ja vauhdikkuudesta johtuen siitä tuli luomusynnytys vasten tahtoani. Tällä kertaa teen kaikkeni, että ehtisin saada muutakin kuin yhden Panadolin. Samalla yritän henkisesti varautua syöksysynnytykseen, se toinen synnytys kun yleensä kuulemma on nopeampi episodi.

Reilu viikko sitten kävimme Donin kanssa lähisairaalan infoillassa. Paikalla oli lisäksemme viitisenkymmentä muuta vanhempaa. Ensialkuun kuuntelimme tunnin verran luentoja sairaalan käytännöistä ynnä muusta. Mitäänhän me emme tosin ymmärtäneet. Sen jälkeen pääsimme tutustumaan tiloihin ja voin sanoa, että hiukan erinäköiset paikat oli täällä kuin Oulussa... Perhehuoneen katossa oli tähtitaivasledivalot ja muutenkin kaikki oli tehty hyvin kodinomaiseksi. Paikallinen jalkapalloseura oli sponsoroinut yhden huoneen, jonka seinät oli maalattu seuran väreillä. Eikä osastolla todellakaan ollut mikään tunku. Käynnissä ei näyttänyt olevan yhtään synnytystä ja vain kaksi äitiä vauvoineen tuli vastaan kierroksemme aikana.

Sama väljyys vaikutti olevan tänään, kun kävin rekisteröitymässä synnytyssalilla. Se suositellaan tehtäväksi etukäteen, jotta ei tarvitse siinä ponnistusten lomassa alkaa kuponkeja täyttämään. Niitä nimittäin riitti, mutta onneksi minun tarvitsi vain vastailla kätilön kysymyksiin. Suurin ponnistus oli sitä ennen sairaalan toimistossa, jossa kielimuuria yritettiin kavuta ylös muun muassa Google Translatorin avulla... Huonolla menestyksellä, sillä lopputulos oli se, että sairaala vaatii Suomesta lomakkeen, jota Suomesta ei meille myönnetä johtuen alle vuoden mittaisesta oleskelustamme Saksassa. Pääsin siis soittamaan myös kotomaahan ja Kelaan, jossa nyt selvittelevät asiaa, jonka pitäisi olla täysin selvä, paitsi ettei ole... Saksalainen byrokratia pääsi siis vaihteeksi taas yllättämään.

Mutta takaisin synnytyssaliin. Kätilö kirjasi ylös kaikki oleelliset tiedot äitiyskortistani, kyseli puuttuvat tiedot ja täytti kansiollisen kuponkeja. Naureskeli joutuessaan kirjoittamaan suomalaisia paikannimiä, sillä ylös kirjattiin kaikki alkaen minun ja Donin syntymäkotikunnista. Siinäpä se sitten olikin, periaatteessa ihan helppo homma. Paikalle saa tulla kun siltä tuntuu ja lääkitystä luvattiin, jos vain aikaa on sitä antaa. Mukaan pitää toki ottaa nippu papereita (ainakin minun ja Donin syntymätodistukset sekä vihkitodistus), mutta ne on pakattu jo sairaalakassin uumeniin.

Nyt siis vain odotellaan, milloin Taimi päättää tulla maailmaan. Toivottavasti ei kuitenkaan ihan vielä, sillä elämme vasta viikkoa 36+0. Ja toivottavasti kuitenkin hyvissä ajoin, sillä mitä aiemmin hän tulee, sitä isommaksi hän ehtii kasvaa ennen kuin joudumme täältä pois muuttamaan.

Raskauskuulumisia

Jouluvauva Taimen odottelu on kestänyt aika lailla täydet kolmekymmentä viikkoa. Täytyy myöntää, että Hoon odottaminen oli monella tapaa helpompaa, vaikkakin tuskastuttavampaa, kun ei yhtään tiennyt mitä on edessä. Nyt on sentään jonkinlainen aavistus.

Raskaus on edennyt melkolailla oppikirjan mukaan. Keskivaihe oli aika leppoisa ja nyt alkaa taas olla vaivoja. Matala verenpaine on tehnyt aamuisin vähän tepposia ja yhtenä päivänä meinasin tuupertua lähikaupassa. Onneksi löytyi penkki ja ystävällinen myyjä, joka toi vettä. Sen seurauksena en kuitenkaan ole hirveästi uskaltanut mihinkään lähteä heti sen jälkeen, kun olen Hoon aamulla vienyt päiväkotiin. Don on myös joutunut tavallista enemmän kuskaamaan Hoota töihin mennessään. Luomukaupasta löytyi lakritsia ja lähikaupasta salmiakkia, joiden avulla olen vähän yrittänyt verenpainetta nostaa. Menestys ei ole vielä ollut mainittava. Lääkärin kanta asiaan taas oli lähinnä se, että ikävä juttu, mutta hänen kannaltaan on parempi että verenpaineeni on matala kuin korkea.

Sormien puutuminen näyttää myös tulleen jäädäkseen eikä siihen oikein mikään auta. Hieronta auttaa hetkellisesti samoin öisin pitämäni rannetuet, mutta neulomista en ole uskaltanut kokeilla viikkoihin. Mikä ottaa päähän, sillä minun piti vielä ennen talvea neuloa kaikenlaista. Ompeleminen onnistuu jotenkuten mutta hienomotoriikka on tällä hetkellä vähän hakusessa. Pienet esineet tipahtelevat käsistä ja jopa tämä kirjoittaminen on vaivalloista. Toivon todellakin, että synnytys auttaa tähän vaivaan.

Vauvalle alkaa olla suurinpiirtein kaikki varusteet valmiina. Vaatteita on ihan liiaksikin, sänky ja hoitotaso puuttuvat vielä. Äitiyspakkausta odotan jännityksellä, tai siis lähinnä sitä, saanko sen. Olen siihen kyllä oikeutettu, mutta katsotaan miten Suomen ja Saksan byrokratiat ja lomakkeet toimivat yksiin. Asia on toistaiseksi Kelalla vielä käsittelyssä.

Hoo suhtautuu vauvan tuloon innostuneesti. Hän käy välillä suukottamassa mahaani, vaikka ei juurikaan suostu juttelemaan vauvalle. Toiset vauvat ovat Hoon mielestä "söpösiä" ja niitä ihastellaan kaupungilla kovasti. Välillä pohditaan miten se vauva on sinne mahaan päässyt ("vauvan siemenestä") ja miten se tulee sieltä pois ("se syntyy"). Eräänä päivänä Hoo pohdiskeli, että nukutetaanko minut sitten kun vauva syntyy. Kun kerroin että eipä varmaankaan, se oli Hoon mielestä "aika tylsää".

Taimi itse tuntuu olevan oikein terhakka vauva. Eilisen ultran perusteella kokoa on puolisentoista kiloa ja lääkärin mukaan tulossa on pitkäkinttuinen lapsi. Se nyt ei yllättäne ketään, kun ottaa minun (187 cm) ja Donin (192 cm) pituudet huomioon. Jo pitemmän aikaa on tuntunut, että Taimi reagoi parhaiten Hoon mekastukseen. Kun isosisko tulee paikalle, alkaa monesti mylläys. Toki Taimi myllää muutenkin, melkeinpä pitkin päivää. Öisin hän on onneksi aika lailla rauhassa. Jos touhuilusta voi jotain päätellä, niin isosiskolle tulee vielä hikiset oltavat. Hoo on nimittäin lupautunut juoksemaan vauvan perässä, sitten kun se kasvaa.

Lähitulevaisuuden isoin seikkailu taitaa olla synnytyssairaalan valinta. Sairaaloitahan täällä on kuin sieniä metsässä ja niistä saa itse valita mieleisensä. Koska Hoo syntyi alle neljässä tunnissa, päätynen itse valitsemaan meitä lähimmän sairaalan, että on edes toivoa ehtiä saada jonkinlainen lääkitys. Teen nimittäin ihan mitä tahansa, ettei tarvitsisi kokea toista luomusynnytystä... Viikolta 34 alkaen on mahdollista rekisteröityä (ainakin tuohon lähimpään) sairaalaan. Käytännössä se ymmärtääkseni tarkoittaa sitä, että siellä käydään tekemässä erinäisiä paperihommia valmiiksi, mikä sitten nopeuttaa byrokratian sujumista syntymän hetkellä. Sairaalan tiloihin saa myös käydä tutustumassa ja se voisi olla ihan hyvä, ettei tarvitse sitten hetken koittaessa kartan kanssa suunnistaa... Saattaa nimittäin olla, että pääsen kokemaan tämän synnytyksen ihan itekseni ilman Donin seuraa. Paitsi tietenkin, jos Taimi suostuu syntymään Hoon ollessa päiväkodissa.

Kulttuuririentoja

Berliiniin tullessa kuvittelin kiertäväni kaikenmaailman kulttuuririennoissa ja taidenäyttelyjen avajaisissa. Jouluvauvamme Taimi onnistui kuitenkin sotkemaan sen suunnitelman aika täydellisesti kun ensimmäiset kolme kuukautta meni pahoinvoidessa ja nukkuessa.

Nyt kun olo on kohentunut, olin kovasti onnellinen bongatessani Berlin Graphic Days -tapahtuman, joka järjestettiin tänä viikonloppuna. Eilinen aamupäiväretkemme Pankowiin tosin uuvutti kovasti, joten BGD:n katsastus jäi tälle päivälle. Ja hyvä niin, sain kulkea aika väljässä hallissa tarjontaa katsastamassa.

Festivaalin nimellä kulkeva tapahtuma järjestettiin vanhassa rakennuksessa, jota jossain väitettiin entiseksi armeijan leipomoksi. En tosin tähän hätään löytänyt vahvistusta sille tiedolle.

Yksi iso halli ja muutama pienempi huone olivat täynnä kaikensorttista taidetta ja graafista suunnittelua. Myytävät tuotteet sijoittuivat aika lailla akselille postikortit - julisteet - t-paidat - kangaskassit - tarrat. Minun mukaani tarttuivat yläkuvassa näkyvät flamingotaulu ja jääkarhutarra sekä yksi juliste tv-tornista. Sen seinälle laittamisen ajattelin kuitenkin säästää Suomeen, sillä tv-torni näkyy täällä suunnilleen joka nurkan takaa.

Jos vointini vain pysyy hyvänä, aion seuraavaksi tähdätä loppukuussa pidettävään Friends with Books -taidekirjatapahtumaan sekä tietysti Berlin Knits -lankafestareille. Jonne toivon mukaan saan seuraa Suomen Turusta...

Taidemarkkinoilla

Keväällä onnistuimme kahdesti kävelemään Berliner Domin kulmille museosaarelle juuri, kun siellä oli jonkinlainen taidemyyntitapahtuma päättymässä. Tänään aamulla aloin haikalla tapahtuman perään, vaikka pikainen googletus ei tuottanutkaan tulosta. Koska muutakaan ohjelmaa ei tälle päivälle ollut, lähdimme pienelle retkelle keskustaan katsomaan, tapahtuuko siellä mitään.

Retkemme tuotti tulosta. Kyseessä ei tosiaankaan ollut mikään satunnaistapahtuma, sillä Berliner Kunstmarkt kokoontuu museosaarella joka lauantai ja sunnuntai kello 11-17. Valitettavasti olen itse joskus tosi huono tekemään ostoksia markkinoilta, joten ihan vain katseluksi ja hengailuksi tämä meni. Hoo onnistui sen sijaan paremmin ja osti pienen sinisen puupöllön, joka muutti hänen "kisutaloonsa" (=Sylvanian Families -talo). Suunnittelin kyllä, että sitten kun Berliinistä lähdön hetki koittaa, voisi esimerkiksi tuolta markkinoilta käydä ostamassa muistoksi jonkun kaupunkiin liittyvän teoksen. Niitä nimittäin oli useammassakin kojussa eri tekniikoilla toteutettuna. Kaiken muun kivan lisäksi.

Hienointa sunnuntairetkemme onnistumisessa oli se, että Hoo jaksoi reippaasti kävellä mukana. Mehän jätimme kesälomalla Suomeen sekä Hoon rattaat, että kunnianarvoisan muuttoautomme Enzo Ferrarin. Toistaiseksi enemmän on tainnut tulla rattaita ikävä, sillä parina päiväkotipäivänä Hoo ehti jo hiukan kitistä, että ei jaksa kävellä. Tänään kaikki meni kuitenkin mallikelpoisesti ja hyvin olemme jaksaneet kauppareissutkin hoitaa julkisilla kulkuvälineillä.

Hoon mahdollisia hätätilanteita varten on nyt kuitenkin helpotusta tiedossa, sillä eilen kävimme ostamassa yhdestä secondhand-liikkeestä vauvaa varten käytetyt yhdistelmärattaat. Kriisitilanteissa voi Hootakin niissä lykkiä, mutta sovitaan ettei sellaisia tule.

Raskaana Saksassa, rv 13+1

Taimen odottelu on lopultakin edennyt ensimmäisen kolmanneksen yli. Odottavan aika on toistaiseksi tuntunut erityisen pitkältä, julkistimmehan Taimen olemassaolon varsin varhaisessa vaiheessa.

Koska Saksassa ei ole samanlaista neuvolasysteemiä kuin Suomessa, on kaikki vaatinut vähän opettelua. Ensimmäinen askel oli löytää Frauenärztin eli gynekologi. Se onnistui varsin helposti, vaikka vaatimuksena oli jälleen englannin puhuminen. Viikolla kuusi menin ensimmäisen kerran Frau Doktor S.:n vastaanotolle aiheuttamaan hämmennystä. Kaikesta päätellen kovin moni ei siellä ollut ennen minua käynyt eurooppalaisen sairausvakuutuskortin kanssa, mutta kolmen hoitajan voimin tuli nippu papereita täytettyä ja homma saatiin rullaamaan. Huolimatta siitä, että jossain vaiheessa joku totesikin "we hate this card, not you, but this card".

Tohtori S:n huone näytti suurinpiirtein siltä, miltä saksalaisten lääkäreiden työhuoneet näyttävät saksalaisissa sairaalasarjoissa. No okei, antiikkihuonekaluja siellä on vähemmän. Tähän mennessä olen kolmesti tavannut tohtorin ja joka kerralla on ultrailtu. Tohtori S on tyylikäs, rauhallinen ja oikein ystävällinen. Kielitaito välillä tökkii, meillä molemmilla, mutta toistaiseksi olemme pärjänneet ihan hyvin. Vastaanoton hoitajat ovat myös erittäin mukavia, vaihtelevalla kielitaidolla varustettuja tosin.

Koska niskapoimu-ultraa ei ole mahdollista tehdä tohtori S:n vastaanotolla, kävin tällä viikolla toisessa paikassa sen vuoksi. Paikassa, jonka ulko-ovi sai yhden ystäväni aprikoimaan Facebook-kuvan perusteella, että olenko matkalla paavia tapaamaan... Paavi ei ole tullut vastaan, mutta niskapoimu-ultra ei kuulu tutkimuksiin, jotka sairausvakuutukseni kattaa. Kaikki muu on tähän mennessä ollut maksutonta, mutta siitä tulee lasku perässä.

Saksalainen täsmällisyys sai ultrassa taas huutia, sillä jouduin puoli tuntia odottamaan vastaanotolle pääsyä. Sen jälkeen sain istua aulassa vielä tunnin, sillä tohtori J halusi kuvaamisen helpottamiseksi täyden virtsarakon ja sitähän minulla ei tietenkään ollut. Tai luulin että on, mutta eipä ollutkaan. Lopulta kaikki saatiin kuvattua ja todettua ihan normaaliksi. Taimi tosin köllötteli kintut tiukasti ristissä, joten tohtori J jätti sukupuoliarvailut väliin.

Ja ettei tämä homma menisi ihan tylsäksi, rakenneultra tehdäänkin todennäköisesti kesälomalla Suomessa! Sitä ennen on kuitenkin vielä yhdet treffit tohtori S:n kanssa. Ja ensi viikolla tapaan kätilön, jonka olen myös onnistunut pyydystämään englanninkielisenä, vaikka en ihan tarkkaan tiedäkään, onko hänelle vielä varsinaista käyttöä. Synnytykseen tämä kätilö ei siis mukaan tule, mutta jäkeen päin toivottavasti Taimea punnitsemaan ja niin edelleen. Kätilöjutuista kuitenkin lisää myöhemmin!

Päiväkotipaikka Berliinistä, osa 1

Kun tulimme Berliiniin, kuvittelin ruusuisesti, että etsimme Hoolle kivan päiväkodin, eli Kitan,  läheltä kotia. Vien Hoon sinne aamuisin ja sen jälkeen voin tehdä jotain kehittävää. Piirtää, kirjoittaa, valokuvata tai vaan haistella suurkaupungin tunnelmia. Ja mikä tärkeintä, mennä kielikurssille! Hoo oppisi kielen kesään mennessä, saisi pieniä saksalaisia ystäviä, joiden nimet olisivat Leonie tai Ben tai Charlotte tai Moritz tai Frieda, ja jotka voisi kutsua marraskuussa nelivuotissynttäreille riehumaan ja syömään kakkua.

No. Todellisuus on ollut hiukan toinen.

Berliinin päiväkotitilanne vaihtelee alueesta riippuen todella huonosta katastrofaaliseen. Ihmiset laittavat lapsensa Kitan jonotuslistalle suunnilleen siittämistä seuraavana päivänä ja sittenkään paikka ei ole taattu. Sillä päiväkoteja ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi kaupungin kasvavalle väestömäärälle. Tätä taustaa vasten päiväkotipaikan etsiminen tuntuu jo lähtökohtaisesti seikkailulta... Me olemme vasta aloittaneet kitapaikan etsimisen, sillä odotimme yli kaksi kuukautta Kita-Gutschein -nimistä kuponkia, jolla päivähoitomaksu on tarkoitus pääasiassa kuitata. Se kolahti postilaatikkoon viime lauantaina, kolme päivää sen jälkeen, kun olin tiedustellut sähköpostitse mikä hommassa mahtaa kestää. Olisi kannattanut ehkä tiedustella vähän aikaisemmin...

Tällä hetkellä olemme kysyneet päiväkotipaikkaa kuudesta Kitasta. Kahdesta on tullut kieltävä vastaus, yhteen kutsuivat tutustumaan tällä viikolla. Mitä tutustuminen tarkoittaa, sitä en tiedä, mutta ainakin se antaa pikkuruisen toivonkipinän. Meidän etumme on (ehkä) se, että asumme täkäläisittäin pöndellä enkä tiedä, onko kilpailu päiväkotipaikoista ihan yhtä kiivasta kuin suosituimmilla asuinalueilla. Meillä ei myöskään ole sen suurempia vaatimuksia Kitan suhteen. Ei tarvitse olla Montessoria tai Waldorfia, vaikka sellaiseenkin hain ja saimme jo kieltävän vastauksen. Ainoastaan hengellisimmät päiväkodit rajasin ulkopuolelle, sillä emme kuulu kirkkoon ja vaikka tilanne nyt on mikä on, koin henkisesti liian vaikeaksi hakea kirkon ylläpitämiin päiväkoteihin.

Paras tilanne meille olisi, jos Hoolle löytyisi päiväkotipaikka viimeistään syyskuun alusta alkaen. Olen nimittäin myös lukenut tarinoita siitä, kuinka päiväkodeissa on varsin pehmeä lasku. Voi mennä kuukausikin, ennen kuin lapsen saa jättää Kitaan yksin, ilman vanhemman seuraa. Että mene siinä sitten kielikurssille integroitumaan ja oppimaan kieltä esimerkiksi synnytyksen varalta...

Surkeimmassa tapauksessa emme ehdi saada Hoolle Kitapaikkaa ennen kuin Suomeen paluu on edessä. En usko, että Hoo siitä suuremmin traumatisoituu, olinhan itsekin lapsena kotihoidossa aika pitkään. Loppuraskauden aika kuitenkin helpottuisi kovasti, jos Hoolle olisi mielekästä tekemistä ja kaltaistaan seuraa.

Ei ihan munkkivuosi

Pääsiäisviikonloppuna toisten ihmetellessä suklaamunista kuoriutuvia yllätyksiä, me saimme ihmetellä vähän toisenlaista yllätystä. Kävi nimittäin ilmi, että saamme täältä Berliinistä aikanaan mukaamme pienen matkamuiston, tai ehkä pikemminkin joululahjan. Jos kaikki menee hyvin, Hoosta tulee nimittäin joulukuussa isosisko.

Ensiajatus oli, että pitäisikö tässä nyt itkeä vai nauraa. Enemmän taisin nauraa, eihän tämä nyt suunnitelmaan kuulunut millään lailla, etenkin kun olimme aika pitkälle jo vakuuttuneita siitä, että Hoo tulee jäämään ainokaiseksemme.

Mutta näillä nyt mennään. Tai mennään ja mennään, sillä itsehän olen ollut aika lailla toimintakyvytön raskaustestin tekemisestä asti. Tai itse asiassa jo ennen sitäkin. Jos alkuraskaudessa voi jotakin vaivaa olla, niin minulla on kyllä tainnut olla ne kaikki. Väsyttää, paleltaa, kuvottaa, pissattaa, nenä on tukossa, sydän tykyttää... ja mitähän vielä. Oksentaa ei ole tarvinnut, mutta esimerkiksi kaupassa käynti on välillä kohtuullisen vaikeaa, sillä ruokien näkeminen ja ajatteleminenkin kuvottaa. Erityisen hauskaksi kaiken tekee se, että Hoota odottaessa olin väsynyt ja peleleva ehkä kaksi viikkoa alussa ja sen jälkeen ei ollut minkäänsorttista vaivaa.

Berliininmunkkivuotemme sai siis aika yllättävän käänteen. Mutta eiköhän tästäkin selvitä, tuleepa tutustuttua kulttuuriin koko rahalla. Vaikka voihan tässä vielä tulla suomalaista neuvolajärjestelmää ikävä, sen verran erilainen systeemi Saksan maalla on...