Treptower Park ja neuvostomonumentti

Täällä Saksassa on tänään isäinpäivä. Meillä sen juhliminen jäi varsin olemattomaksi, mutta tulipa Donille kuitenkin vapaapäivä töistä. Aamulla, kun aurinko vielä paistoi ja oli lämmin, keksimme lähteä retkelle Treptower Parkiin, joka on noin parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä meiltä.  Matkaan tosin meni ainakin tuplasti se aika, sillä lähikatu oli suljettu jonkin poliisihässäkän (ehkä kolari?) vuoksi ja bussia ei näkynyt eikä kuulunut. Berliinin joukkoliikennehän toimii erinomaisesti ja on nopeaa, mutta kun tulee joku hässäkkä, sitten kestää.

Lopulta pääsimme kuitenkin junalla kohteeseen ja aurinkokin alkoi olla pilvessä. Mitään kovin ihmeellistä Treptower Parkin joenpuoleisessa osassa ei sinänsä ole, kunhan vain on isohko vihreä alue. Hoo, jonka kanssa vihdoinkin uskaltaa lähteä tällaisille retkille ilman rattaita, juoksenteli kuitenkin tyytyväisenä ympäriinsä, ihmetteli suihkulähdettä ja keräili kasveja. Jännitävämmät nähtävyydet löytyvät kuitenkin puiston etelälaidalta.

Treptower Parkin läpi kulkee Puschkinallee, jonka etelänpuoleisessa puistossa on suurin Berliinin kolmesta neuvostomuistomerkistä. Wikipedian mukaan se on myös koko Saksan suurin neuvostosotilaiden hautausmaa.

Monumentti on kieltämättä häkellyttävä. Isoissa kivipaasissa on sitaatteja Stalinilta ja koko alueen perällä seisoo valtavan kokoinen lasta kannatteleva neuvostosotilas, jonka miekka on kalauttanut halki hakaristin. Toiseen suuntaan katsoessa kaukaisuudessa sojottaa luonnollisesti alati valvova isoveljemme, Alexanderplatzin tv-torni.

Huomasin pohtivani monumentin äärellä sitä, mitä meidän ajatamme jää jäljelle. Ei ole diktaattoreita (mikä on toki pelkästään hyvä!) rakennuttamassa valtavia, ajasta ikuisuuteen säilyviä muistomerkkejä, mutta eipä niitä juuri tehdä muutenkaan. Onhan se tavallaan sääli. Itse katson näitä monumentteja aina taiteen kautta enkä jaksa lakata ihmettelemästä sitä, miten hienoja rakennelmia ihmiset saavat aikaan, kun siihen tarjotaan resurssit. Olkoonkin, että syyt teosten takana voivat monesti olla hämmentäviä, äärimmillään jopa vastenmielisiä.

Berliini & byrokratia - Verotoimisto

Saadakseen palkkaa, Donin täytyy toimittaa työnantajalleen veronumero. Semmoinen tipahtaa postiluukusta automaattisesti, kun on tehnyt Anmeldungin. Kuuleman mukaan, postinkulussa kestää pari kolme viikkoa, joten jos oikein kiire on, voi veronumeron käydä hakemassa paikallisesta verotoimistosta eli Finanzamtista.

Don teki ensimmäisen retken Finanzamtiin alkuviikosta. Hän selitti saksaa puhuvalle infopisteen muorille tarvitsevansa steuernummerin. Muori lykkäsi Donille kupongin käteen ja viittasi odotushuoneeseen. Don askarteli aikansa lomakkeen kanssa ja tuskaili outoja kysymyksiä. Muun muassa sitä, että lomakkeessa kysyttiin veronumeroa. Jota hän siis oli tullut hakemaan. Hermohan siinä meni, joten Don jätti homman sikseen.

Tänään aloimme selvitellä asiaa uudelleen. Ja kas, aikani googlattua löysin tiedon, että steuernummer ja steueridentifikationsnummer ovat  kaksi eri asiaa. Ja näistä jälkimmäinen on se, minkä Don tarvitsee. Ensimmäinen puolestaan, se mitä hän Finanzamtin naiselta pyysi, liittyy ihan muihin asioihin.

Lähdimme uudelle veronumeronmetsästysretkelle yhdessä sana steueridentifikationsnummer paperille kirjoitettuna. Infopisteen tiskin takana istui sama muori kuin edelliselläkin kerralla ja hän lykkäsi meille saman lomakkeen vilkaisemattakaan sanaa paperissamme. Yritimme näyttää lomakkeesta, että tässä kohtaa kysytään sitä numeroa, jota tulimme hakemaan, eli meillä ei vielä ole sitä. Vastauksena oli paljon kiukkuista saksaa ja viittaus odotushuoneeseen.

Sinne siis menimme ja jatkoimme lomakkeen tankkaamista suomeksi. Yhtä väärä kuponki se edelleen oli, se nimittäin oli tarkoitettu freelancereille tai veronpalautuksia haluaville tai jotakin sellaista. Vuoronumerojonotuskaan ei tuntunut etenevän mihinkään, mutta eipä tuntunut kovin houkuttelevalta lähteä uudestaan kinaamaan infopisteen muorin kanssa, hän kun vaikutti siltä että on istunut samalla jakkaralla toisesta maailmansodasta asti.

Lopulta pääsimme huoneeseen numero kolme. Samaa ikäluokkaa oleva tuimailmeinen naisihminen ilmoitti ettei puhu englantia, käski sulkea oven, viittasi istumaan ja pyysi Donin henkilöllisyystodistuksen. Vilkaistuaan sitä, hän kaivoi paperilapun, näpäytti tietokonetta ja kirjoitti veronumeron paperille. Danke schön und auf wiedersehen! Aikaa meni ehkä kaksi minuuttia. Teki mieli käydä palauttamassa väärä ja tarpeeton lomake infopisteen muorille, mutta tyydyin hyvästelemään hänet ystävällisesti.

Mitä tästä opimme?
No ainakin sen, että kannattaa olla ihan varma siitä, mitä on hakemassa. Ja että Treptow-Köpenickin Finanzamtin taloa käytettiin sodan jälkeen internointipaikkana ja sieltä lähetettiin ihmisiä vankileireille kuolemaan. Näin vapaasti tuosta seinässä olevasta plakaatista käännettynä ja historiallisia yksityiskohtia tarkemmin tuntematta.