sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Seikkailuleirillä Tegelin metsässä

Täällä Berliinissä toimii Suomi Keskus, joka järjestää kaikenlaista toimintaa paikallisille suomalaisille ja Suomen ystäville. Maaliskuusta asti olemme Hoon kanssa käyneet tiistai-aamupäivisin Suomi Keskuksen perhekerhossa ja siellä kuulin ensimmäistä kertaa kesäkuussa pidettävästä seikkailuleiristä. Jossain hetkellisessä sosiaalisuuden puuskassa ja mielenhäiriössä menin ilmoittamaan meidän perheemme leirille. Siellä me sitten vietimmekin eilisen päivän ja tämän aamupäivän noin kuudenkymmenen muun suomalaisen kanssa.

Leiri pidettiin leirikeskuksessa Tegelin metsässä. Meiltä kotoa matkaa oli autolla kolmen vartin verran ja vaikka junan äänet kuuluivat leirikeskukseen, eli ihan lähellä sivistystä oltiin koko ajan, oli miljöö varsin metsäinen.

Eilen aamulla kotoa lähtiessä epäilys kalvoi mieltäni, sillä en ole mikään leiri-ihminen ja edellinen leirikokemukseni on vuoden 1994 rippileiriltä. Ei sekään niin traumaattinen kokemus ollut, tuntuipa vain vastahankaiselta leireillä vieraiden ihmisten kanssa. Onneksi lopputulos osoittautui tällä kertaa oikein kivaksi. Suurimmat yhteneväisyydet rippileirin kanssa olivat siinä, että tämän seikkailuleirin järjestäjänä toimi (Berliinin suomalainen) seurakunta. Ja että rippileirin tavoin, seikkailuleirilläkin syötiin koko ajan.

Koska Hoo on vielä niin pieni, hänelle ei ohjelmaa ollut ihan yhtä paljon kuin isommille lapsille. Sitä oli kuitenkin aivan riittävästi ja hauskintahan koko hommassa oli leikkiä toisten lasten kanssa. Samassa huoneessa kanssamme yöpyi kaksi muuta liki nelivuotiasta tylleröä perheineen ja yhteisiä leikkejä riitti liukumäessä ja hiekkalaatikolla. Eniten Hoo taisi pitää kasvomaalauksesta ja edelleen vaalimme nenänvartta peittävää sateenkaarikuviota kuin suurempaakin aarretta.

Kuten sanoin, ruoka ei leirillä loppunut kesken. Illalla tarjolla oli makkaraa ja pihvejä, leirinuotilla paistoimme tikkupullaa ja vaahtokarkkeja (sikäli kun ne ehtivät nuotiolle asti...). Pienten nukahdettua pappi kaivoi kitaran esiin ja lauloimme kaikki iloisimmat suomalaiset nuotiolaulut. Eli Murheellisten laulujen maan, Lumi teki enkelin eteiseen, Joutsenlaulun, Viidennentoista yön, Lapin kesän, Syksyn sävelen ja mitä näitä nyt on...

Minäkin ylitin itseni ja tavallisuudesta poiketen valvoin puoleen yöhön asti. Aamukahdeksalta heräsin Hoon kutitteluihin kun hän oli luikahtanut pois kerrossänkymme yläpediltä. Siellä nukkuminen kuului ehdottomasti myös Hoon leirielämän kohokohtiin.

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa hauskalta kokemukselta! Melkein itsekin tekisi mieli leirille - mutta vain melkein. Minä lapsena olin aina hirveän innoissani ajatuksesta, että pääsee leireille, mutta sitten tosipaikan tullen vain ikävöin kotiin. Ehkä oman perheen kanssa leireily maistuisi eri tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta ainakin oli paljon kivempaa leireillä omalla perheellä. Tosin eipä mulla leirikokemusta muuten juuri olekaan, mutta tiedän että yksin tulisi ahdistus siitä, että pitäisi olla sosiaalinen ja tutustua ihmisiin. Sehän olisi ihan kamalaa! ;)

      Poista