Minä olen miettinyt sinua paljon

Kun päivät ovat täyttyneet arjesta, Hoon viemisestä päiväkotiin ja hakemisesta sieltä, vauvan ruokkimisesta, kiinteiden aloittamisesta, viihdyttämisestä ja kasvun ihmettelystä, on vain hetkittäin ollut aikaa muistella viime vuotta.

Siitä huolimatta se on ollut takaraivossa jatkuvasti, varjokuvana silmien takana. Läikehtinyt esiin silloin kun vähiten sitä odottaa.


Jo lähtiessä tiesin, että paluu ei ole helppo. Miltä voi Oulu tuntua Berliinin jälkeen, miltä mikään voi tuntua?

Joinain päivinä viime vuosi tuntuu unelta. Oliko sitä koskaan kun se meni niin äkkiä? Joinain päivinä paikantaju sekoittuu. Olen nähnyt kaupungilla vastapäisessä talossa asuvan kaljupään, sen jolla on Mersun paku ja vähäpukeinen naisystävä, sekä DHL:n lähetin, joka tervehtii minua aina vastaantullessa. Paitsi että en ole. Ne ovat olleet toisia ihmisiä, vieraita varjokuvia, jotka muistuttavat alkuperäisestä. Joskus ajattelen, että Modulorista voisi käydä ostamassa taidetarvikkeita, sinnehän on matkaa vain... niin.

On myös päiviä, kun en enää muista. Kadunnimiä, juna-asemia, bussilinjoja. Koko viime vuotta. Elämä tuntuu aina olleen täällä, mutta sitten kuvassa on joku vääristymä. Jotain mikä nykäisee filmin pois paikoiltaan nanosekunniksi.

Ja mikä vaikeinta.
Oulu.
Pienuus.
Se, kun kaupunki loppuu kahden korttelin päähän ja alkaa ei-mikään.

Berliinissä parasta oli se, että se jatkui ja jatkui ja jatkui. Sinne saattoi upota. Kadota ja hävitä ja tuntea itsensä yksinäiseksi, kuten miljoonakaupungissa voi. Se oli hyvää yksinäisyyttä. Semmoista joka antoi tilaa. Kukaan ei tuntenut minua, joten kukaan ei odottanut mitään. Berliini oli rajaton vapaus. Ääretön liike jonka mukana voi kellua loputtomiin. En olisi sitä etukäteen arvannut, mutta minä viihdyin Berliinin suuruudessa. Siinä, että tiesin etten jaksaisi kävellä sen laidan yli. Tunteessa, että kerrankin olen itse hyvinhyvin pieni. Se tuntui niin turvalliselta ja lohdulliselta.

Mutta täällä. Kun keskusta loppuu, se loppuu. Alkavat talot, jotka litistyvät reunaa kohti ja lopulta lakkaavat olemasta. Maatuvat Pohjois-Pohjanmaan multaan ja luisuvat Pohjanlahteen. Keskusta myös tuntuu kutistuneen vuodessa. Nyt se on yksi iso kauppakeskus, jonka reunamille jää tyhjiä kiinteistöjä ja purkukuntoisia taloja.

Identiteettiä olen miettinyt myös. Sen olen tiennyt aina, ja nyt vielä vahvemmin, että oululaista minusta ei ikinä tule. Asun Oulussa mutta en ole oululainen. Enkä halua olla. Olen syntynyt Imatralla ja sieltä kotoisin, mutta imatralainen en enää ole. Hetken olin Berliner, mutta saksalaista minusta ei olisi koskaan tullut. Ehkä riittää, että olen suomalainen. Vaikka näinä aikoina itseään on siitäkin joskus vaikea tunnistaa.

Joinain hetkinä tulevaisuus tuntuu ontolta. Tuntuu ettei ole mitään mitä odottaa. Sitten ilmaantuu kaikkea pientä; kutsu synttäreille, ajatus uudesta harrastuksesta, joku idea johon tarttua. Miehelle lausuttu ilmoitus siitä, että kun vuoden päästä täytän neljäkymmentä, saa minulle antaa lahjaksi kangasta tai matkan Berliiniin. Ilman pikkuväkeä.

Tämän blogin suhteen olen vielä epävarma.
Tällä nimellä jatkaminen tuntuu epäloogiselta, mutta muutakaan en ole vielä keksinyt. Katsotaan ja odotellaan, ehkä se idea sieltä vielä tulee.