torstai 23. marraskuuta 2017

Synnytyssairaalaseikkailu

Täällä Saksassa ihminen saa ihan itse valita sairaalan, jossa tahtoo lapsensa maailmaan ponnistaa. Se tuntuu sikäli jännältä, kun esikoisen kohdalla vaihtoehtoina olivat tosiaankin Oulun yliopistollinen sairaala ja Oulun yliopistollinen sairaala...

Berliinin mamujen facebook-ryhmässä käydään paljonkin keskustelua sairaaloiden paremmuudesta ja siitä, minne kannattaa synnyttämään mennä. Itse menin helpoimman kaavan mukaan ja valitsin sen lähimmän sairaalan. Hoon synnytyshän kesti ensimmäisestä supistuksesta kolme tuntia ja 48 minuuttia ja vauhdikkuudesta johtuen siitä tuli luomusynnytys vasten tahtoani. Tällä kertaa teen kaikkeni, että ehtisin saada muutakin kuin yhden Panadolin. Samalla yritän henkisesti varautua syöksysynnytykseen, se toinen synnytys kun yleensä kuulemma on nopeampi episodi.

Reilu viikko sitten kävimme Donin kanssa lähisairaalan infoillassa. Paikalla oli lisäksemme viitisenkymmentä muuta vanhempaa. Ensialkuun kuuntelimme tunnin verran luentoja sairaalan käytännöistä ynnä muusta. Mitäänhän me emme tosin ymmärtäneet. Sen jälkeen pääsimme tutustumaan tiloihin ja voin sanoa, että hiukan erinäköiset paikat oli täällä kuin Oulussa... Perhehuoneen katossa oli tähtitaivasledivalot ja muutenkin kaikki oli tehty hyvin kodinomaiseksi. Paikallinen jalkapalloseura oli sponsoroinut yhden huoneen, jonka seinät oli maalattu seuran väreillä. Eikä osastolla todellakaan ollut mikään tunku. Käynnissä ei näyttänyt olevan yhtään synnytystä ja vain kaksi äitiä vauvoineen tuli vastaan kierroksemme aikana.

Sama väljyys vaikutti olevan tänään, kun kävin rekisteröitymässä synnytyssalilla. Se suositellaan tehtäväksi etukäteen, jotta ei tarvitse siinä ponnistusten lomassa alkaa kuponkeja täyttämään. Niitä nimittäin riitti, mutta onneksi minun tarvitsi vain vastailla kätilön kysymyksiin. Suurin ponnistus oli sitä ennen sairaalan toimistossa, jossa kielimuuria yritettiin kavuta ylös muun muassa Google Translatorin avulla... Huonolla menestyksellä, sillä lopputulos oli se, että sairaala vaatii Suomesta lomakkeen, jota Suomesta ei meille myönnetä johtuen alle vuoden mittaisesta oleskelustamme Saksassa. Pääsin siis soittamaan myös kotomaahan ja Kelaan, jossa nyt selvittelevät asiaa, jonka pitäisi olla täysin selvä, paitsi ettei ole... Saksalainen byrokratia pääsi siis vaihteeksi taas yllättämään.

Mutta takaisin synnytyssaliin. Kätilö kirjasi ylös kaikki oleelliset tiedot äitiyskortistani, kyseli puuttuvat tiedot ja täytti kansiollisen kuponkeja. Naureskeli joutuessaan kirjoittamaan suomalaisia paikannimiä, sillä ylös kirjattiin kaikki alkaen minun ja Donin syntymäkotikunnista. Siinäpä se sitten olikin, periaatteessa ihan helppo homma. Paikalle saa tulla kun siltä tuntuu ja lääkitystä luvattiin, jos vain aikaa on sitä antaa. Mukaan pitää toki ottaa nippu papereita (ainakin minun ja Donin syntymätodistukset sekä vihkitodistus), mutta ne on pakattu jo sairaalakassin uumeniin.

Nyt siis vain odotellaan, milloin Taimi päättää tulla maailmaan. Toivottavasti ei kuitenkaan ihan vielä, sillä elämme vasta viikkoa 36+0. Ja toivottavasti kuitenkin hyvissä ajoin, sillä mitä aiemmin hän tulee, sitä isommaksi hän ehtii kasvaa ennen kuin joudumme täältä pois muuttamaan.

2 kommenttia:

  1. Jännittävää! Toisaalta valinnanvapaus kyllä luo enemmän paineita. Eipä tarvitse miettiä, jos valittavana on se yksi ja ainoa. Ja hurjaa, mitä kaikkia lippulappuja synnärille pitää ottaa mukaan! Pitääkö siis ihan kaikilla olla omat syntymätodistukset ja vihkitodistukset (jos siis on naimisissa)?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin olen ymmärtänyt, että kaikilla täytyy olla nuo kupongit mukana. Ja ymmärtääkseni sitten vielä enemmän jotain lappusia, jos vanhemmat eivät ole naimisissa. Saksalaiset rakastavat papereita...

      Poista