Minä olen miettinyt sinua paljon

Kun päivät ovat täyttyneet arjesta, Hoon viemisestä päiväkotiin ja hakemisesta sieltä, vauvan ruokkimisesta, kiinteiden aloittamisesta, viihdyttämisestä ja kasvun ihmettelystä, on vain hetkittäin ollut aikaa muistella viime vuotta.

Siitä huolimatta se on ollut takaraivossa jatkuvasti, varjokuvana silmien takana. Läikehtinyt esiin silloin kun vähiten sitä odottaa.


Jo lähtiessä tiesin, että paluu ei ole helppo. Miltä voi Oulu tuntua Berliinin jälkeen, miltä mikään voi tuntua?

Joinain päivinä viime vuosi tuntuu unelta. Oliko sitä koskaan kun se meni niin äkkiä? Joinain päivinä paikantaju sekoittuu. Olen nähnyt kaupungilla vastapäisessä talossa asuvan kaljupään, sen jolla on Mersun paku ja vähäpukeinen naisystävä, sekä DHL:n lähetin, joka tervehtii minua aina vastaantullessa. Paitsi että en ole. Ne ovat olleet toisia ihmisiä, vieraita varjokuvia, jotka muistuttavat alkuperäisestä. Joskus ajattelen, että Modulorista voisi käydä ostamassa taidetarvikkeita, sinnehän on matkaa vain... niin.

On myös päiviä, kun en enää muista. Kadunnimiä, juna-asemia, bussilinjoja. Koko viime vuotta. Elämä tuntuu aina olleen täällä, mutta sitten kuvassa on joku vääristymä. Jotain mikä nykäisee filmin pois paikoiltaan nanosekunniksi.

Ja mikä vaikeinta.
Oulu.
Pienuus.
Se, kun kaupunki loppuu kahden korttelin päähän ja alkaa ei-mikään.

Berliinissä parasta oli se, että se jatkui ja jatkui ja jatkui. Sinne saattoi upota. Kadota ja hävitä ja tuntea itsensä yksinäiseksi, kuten miljoonakaupungissa voi. Se oli hyvää yksinäisyyttä. Semmoista joka antoi tilaa. Kukaan ei tuntenut minua, joten kukaan ei odottanut mitään. Berliini oli rajaton vapaus. Ääretön liike jonka mukana voi kellua loputtomiin. En olisi sitä etukäteen arvannut, mutta minä viihdyin Berliinin suuruudessa. Siinä, että tiesin etten jaksaisi kävellä sen laidan yli. Tunteessa, että kerrankin olen itse hyvinhyvin pieni. Se tuntui niin turvalliselta ja lohdulliselta.

Mutta täällä. Kun keskusta loppuu, se loppuu. Alkavat talot, jotka litistyvät reunaa kohti ja lopulta lakkaavat olemasta. Maatuvat Pohjois-Pohjanmaan multaan ja luisuvat Pohjanlahteen. Keskusta myös tuntuu kutistuneen vuodessa. Nyt se on yksi iso kauppakeskus, jonka reunamille jää tyhjiä kiinteistöjä ja purkukuntoisia taloja.

Identiteettiä olen miettinyt myös. Sen olen tiennyt aina, ja nyt vielä vahvemmin, että oululaista minusta ei ikinä tule. Asun Oulussa mutta en ole oululainen. Enkä halua olla. Olen syntynyt Imatralla ja sieltä kotoisin, mutta imatralainen en enää ole. Hetken olin Berliner, mutta saksalaista minusta ei olisi koskaan tullut. Ehkä riittää, että olen suomalainen. Vaikka näinä aikoina itseään on siitäkin joskus vaikea tunnistaa.

Joinain hetkinä tulevaisuus tuntuu ontolta. Tuntuu ettei ole mitään mitä odottaa. Sitten ilmaantuu kaikkea pientä; kutsu synttäreille, ajatus uudesta harrastuksesta, joku idea johon tarttua. Miehelle lausuttu ilmoitus siitä, että kun vuoden päästä täytän neljäkymmentä, saa minulle antaa lahjaksi kangasta tai matkan Berliiniin. Ilman pikkuväkeä.

Tämän blogin suhteen olen vielä epävarma.
Tällä nimellä jatkaminen tuntuu epäloogiselta, mutta muutakaan en ole vielä keksinyt. Katsotaan ja odotellaan, ehkä se idea sieltä vielä tulee.

Synnyinmaa kun taakse jäi

Kolme viikkoa sitten Finnairin lento AY1432 nousi Tegelin kentältä ja toi minut ja vauvan Suomeen. Kun minä putsasin pikkuruista kakkapyllyä yläilmoissa, Don ja Hoo köllöttelivät laivalla pallomeressä ja söivät buffetissa mahansa killilleen.

Kolme viikkoa on siis kulunut Berliininmunkkivuoden päättymisestä. Viimeiset päivät olivat sekavia ja hektisiä. Minä hoidin vauvaa ja Don pakkasi autoa, yritimme myydä (ja möimmekin) ylimääräisiä tavaroita ja tuskailimme sitä, mikä kaikki mahtuu kyytiin. Hoolla oli viimeinen päivä Kitassa ja kiersimme siellä sanomassa heipat. Päiväkodin johtaja pyysi Hoota kirjoittamaan ja kertomaan kuulumisista. Suomessa kaikki oli valmiina: asunnon vuokrasopimus tehty ja päiväkotipaikka odottamassa.

Viimeinen päivä oli kaikkein sekavin. Hoo pyöri jaloissa, vauva yritettiin saada nukkumaan mahdollisimman pitkään ja Don tunki tavaroita autoon. Minä siivosin paikkoja hikisenä ja ehdin suihkuun puoli tuntia ennen kuin asunnon tarkastaja saapui. Lopulta kaksi vuokranantajan edustajaa saapui syynäämään paikkoja. Tunti siinä ainakin vierähti kun saksalaisella tarkkuudella käytiin jalkalistat ja seinien maalipinnat läpi. Lopulta kaikki oli ohi. Luovutimme avaimet ja vauva kannettiin autoon. Minä ja Hoo kävelimme viimeistä kertaa lähikaupalle ostamaan vaippapaketin, joka oli käytännössä ainoa tuliainen, jonka ostimme. Vielä siinä vaiheessa en tiennyt, että joululahjasampanjani tulee jäätymään ja poksahtamaan ennen kuin olemme uudessa kodissa.

Viimeisen kerran ajoimme Hoon kanssa bussilla Schöneweiden ostarin luo ja kävelimme Edekaan hampurilaisille. Don odotti siellä jo vauvan kanssa. Kun olimme syöneet, tilasin taksin ja ajoin vauvan kanssa Kurfürstendammille hotelliin odottamaan aamuista lentoa. Hotellihuoneessa kaikki tuntui vieraalta. Tuntui kuin olisimme olleet jossain ihan vieraassa kaupungissa yöpöyksin. Sieltä oli pakko päästä ulos. Vauvan syötyä pakkasin hänet kantoreppuun ja lähdimme kävelylle. Tuttu ja turvallinen kotikaupunki löytyi jälleen ja hetkellinen ahdistus kaikkosi. Löysin itseni Savignyplatzin aseman luota ja tajusin, että hotelli, jossa olimme Donin kanssa häämatkalla, on jossain ihan lähellä. Sitä en enää lähtenyt etsimään, mutta etsin vielä yhden lankakaupan, jonka olin joskus kännykkään merkannut ylös. Vyyhti törkeän hintaista lohtulankaa lievensi hiukan edessä olevan eron tuskaa.

Aamulla oli pakkasta. Seitsemän maissa menin reppuvauvan kanssa aamupalalle ja katselin ikkunasta aamuauringossa kellivää Kurfürstendammia. Se oli kaukana niistä huudeista, joilla päivittäin liikuin, mutta silti se tuntui omalta.

Kiitos erään ystäväni, matkustimme vauvan kanssa lentokoneen bisnesluokassa. Se oli kaikella tapaa kivaa, etenkin siinä vaiheessa kun piti pestä se kakkapylly siellä yläilmoissa... Muutoin vauva oli mainio matkakumppani. Eikä säikähtänyt siinäkään vaiheessa, kun sai ensikosketuksen kotimaansa arktiseen ilmastoon. Mutta synnyinmaataan se selvästi kaipaa. Ainakin se kovasti tuijottelee uuden kodin makuuhuoneessa olevaa Berliini-aiheista verhoa.

Du bist so wunderbar

Yläilmoista katsottuna Berliini näyttää epätodelliselta.
Samaan aikaan valtavalta ja aivan pikkiriikkiseltä.
Se on kuin pienoismalli, jossa junat puksuttavat ja minikokoiset autot tööttäilevät. Vesi on tyyntä ja lakattua. Talot säntillisen epäsäntillisissä riveissä. Tuolla on Treptower Park ja tuolla seisovat joessa molekyylimiehet! Tuossa aivan alla, ihan pienenä, on tuomiokirkko. Mutta koti, millä suunnalla on koti?

Koti on tässä.
Kattojen yläpuolella ja kuluneilla kaduilla.
Hengitysilmassa. Metron ahtaudessa.

Perjantaiaamuna minä ja vauva astumme lentokoneeseen ja lennämme Suomeen. Don ja Hoo ovat siinä vaiheessa auton ja tavaroiden kanssa laivassa. Syövät buffetissa, puljaavat pallomeressä ja nukkuvat, paljon muuta siellä ei voi tehdä. Maaliskuun ensimmäisenä meitä odottaa uusi asunto Oulussa.

Viimeiset pari viikkoa olemme järjestäneet kaikkea.
Pakanneet tavaroita, myyneet ylimääräisiä, hankkineet (olosuhteiden pakosta) uuden muuttoauton, etsineet asuntoa ja vuokranneet sellaisen, hakeneet ja saaneet päiväkotipaikkaa, varanneet neuvola-aikoja, hankkineet kotivakuutuksia ja nettiyhteyksiä, ostaneet lentolippuja ja laivalippuja ja varanneet muutaman hotellihuoneenkin ja niin edelleen ja edelleen.

Nyt kaikki alkaa olla loppusuoralla.
Niin asunnon tyhjentäminen kuin jaksaminenkin.
Vauva heräilee paristi yössä syömään ja viettää aamuyöt ähkien, puhkien ja pikkukäsillä unissaan huitoen minun vieressäni. Nukun minkä nukun.

Mietin, että kyllä tämän kaiken olisi voinut helpommallakin tavalla tehdä.

Lauantaina kävimme vihdoinkin tv-tornissa.
Olisihan se ollut vähän noloa asua vuosi Berliinissä eikä ikinä käydä pallukassa, joka näkyy lähes kaikkialle.

Vinkki matkustajille: osta lippu tv-torniin etukäteen netistä. Me emme ostaneet. Voit myös ostaa lipun tornin juurelta lippuautomaatista. Me teimme niin ja "jonotimme" vuoroamme läheisessä ravintolassa. Ostaessasi lipun automaatista (kuten myös netistä) voit valita kellonajan, jolloin torniin haluat mennä. Ei tarvise jonottaa ja pääset jonon ohi hissiin sekä ylös että alas mennessä. Toki voit myös jonottaa lipputiskille ja hissiin, mutta nelivuotiaan ja vauvan kanssa liikkuessa se ei ole realistinen vaihtoehto.

Köpenick

Muutaman kilometrin päässä täältä meiltä, Köpenickin kaupunginosassa Dahme-joen rannalla, sijaitsee Köpenickin linna. Tämän vuoden aikana olen lukemattomia kertoja ajanut bussilla ja ratikalla sen ohi ja joka kerta pohtinut, että pitäisi tuollakin käydä. Joulun alla Hoo ja Don kävivät linnan pihalla joulumarkkinoilla, mutta se retki jäi minulta väliin keuhkokuumeen takia.

Tänään oli niin huikaisevan kaunis auringonpaiste, että huolimatta onnettoman lyhyistä yöunista päätin lähteä vauvan kanssa kärrykävelylle. Varsinainen kohteeni oli proosallisesti Lidl, mutta matkalla keksin, että minähän voisin samalla reissulla pyörähtää linnan pihalla. Sisäänkin sinne pääsee, sillä linnassa on Berliinin taideteollisuusmuseon sivutoimipiste, mutta en vauvan kanssa liikkuessa viitsinyt ottaa liian suuria tavoitteita.

Linnan takana sijaitsee pieni puisto, jonka ympäri pääsi mukavasti kärryttelemään. Alppiruusujen nuppuja katsellessa alkoi toden teolla harmittaa, etten ollut saanut itseäni sinne aikaisemmin. Osasin niiiin hyvin kuvitella itseni istuskelemaan kesähelteellä linnan puistoon ja piirtelemään linnaa tai alppiruusuja tai Dahmessa kelluvia nokikanoja. Totta puhuakseni en ole koskaan tainnut istua missään puistossa piirtelemässä, mutta tuolla olisin ihan varmasti tehnyt niin...

Privaatin Facebook-tilini seuraajat ovat varmaankin hoksanneet viehtymykseni Köpenickin kaupunginosaan. Etenkin Köpenickin vanhaan kaupunkiin, jossa linnakin sijaitsee. Alue ei ole erityisen suuri eikä sinällään ihmeellinen, kunhan vain sattuu viehättämään silmääni. Vanha kaupunki sijaitsee Spree- ja Dahme-jokien haarautumiskohdassa ja kauas parhaiten näkyvät raatihuoneen ja kirkon tornit. Vanhasta kaupungista löytyy muutama kiva kahvila, joista osaa olen ehtinyt ihastelemaan vain ulkopuolelta. Kesällä meillä oli tapana käydä syömässä jäätelöä ja katselemassa sorsia Dahmen rannassa. Se homma täytyy uusia sitten, kun vuosien päästä tuomme pienen saksanpähkinämme tervehtimään synnyinkaupunkiaan.

Kuudes kerta toden sanoo

Hoo on kärttänyt jo monta viikkoa eläintarhaan pääsyä. Hänhän on vuoden sisään käynyt siellä vasta viisi kertaa, joten kyllähän sitä vielä kerran pitäisi...

Viime lauantaina oli harmaa ja tihkusateinen päivä, mutta kyllä otti koville selittää nelivuotiaalle, miksi emme silloin lähteneet eläintarhaan. Lopulta Don meni möläyttämään, että sunnuntaina sitten, vaikka minä yritin olla antamatta suoraa lupausta, ettei tulisi paha mieli.

Onneksi sunnuntai valkeni aurinkoisena, joskin kylmänä, ja niin me suuntasimme kohti Tierparkia. Näin Hoon eläintarhasaldo Berliinissä koostuu kolmesta vierailusta Zoohon ja kolmesta vierailusta Tierparkiin. Voipi olla, että seuraavaa eläintarhareissua saa hetken odottaa. Ähtärin pandat toki houkuttavat, mutta ei niillä hinnoilla...

Osuimme sopivasti paikalle kun jääkarhuaitauksella oli jonkinsortin luento menossa ja jääkarhut saivat pieniä herkkupaloja. En ole koskaan tainnut nähdä yhtä aktiivisia jääkarhuja. Yleensähän ne makaavat taljoina paikoillaan. Hoon kiinnostus jääkarhuja (tai ylipäätään mitään) kohtaan kesti ehkä noin minuutin, joten aika vikkelästi jatkoimme matkaa.

Kovin pitkälle emme päässeet ennen kuin Hoolle iski nälkä ja sitten pitikin suunnata kohti ravintolaa. Emmekä muuten olleet ainoa lapsiperhe siellä. Yksi valtava sali oli täynnä pienempää ja isompaa taaperoa, mutta hyvin mahduimme sekaan.

Eniten Hoo innostui taas lampaista ja vuohista, joita piti lopuksi kävellä silittämään ja ruokkimaan puiston toiselta laidalta asti. Yllättävän hyvin Hoo kuitenkin jaksoi Tierparkissa taapertaa, vaikka alue on oikeasti iso. I-SO. Väsy iski kotimatkalla raitiovaunussa, jossa Hoo-parka nukahti istuvilleen melkein samalla hetkellä, kun ratikka lähti liikkeelle. Sitä unta ei häirinnyt edes Pikkusiskon parkuna, sillä luonnollisesti hän heräsi nälkäisenä juuri kun lähdimme kotiin ja ruokintapaikkaa ei ollut mailla eikä halmeilla...